Hän vaihtoi kuivan puvun päälleen ja tunsi itsensä kykeneväksi lähtemään taipaleelle vielä tänä päivänä.
Mutta Anna-Mari raukka, jonka asiat olivat pahemmin?
Esteri istahti pöydän ääreen lynkäpäisilleen.
Hän oli aikonut antaa Anna-Marille yksinkertaisen, varman ja suloisen neuvon. Mutta se ei olekaan niin yksinkertainen eikä suloinen. Se on raskas taakka, nöyryys. Se on kivikontti selässä. Sen kantamiseen tarvitaan suuret voimat. Ja kuta enemmän nöyrryt, sitä enemmän ihmiset sinua lyövät ja lopuksi ristiinnaulitsevat, vaikka olisit puhdas kuin lumi.
Pöydällä oli kirjelippu Anna-Marilta.
»Hyvä Jumala!» huudahti Esteri. »Niinkö piti päättyä sinun päiväsi?»
Hän heittäytyi sänkyynsä raukeana, että silmät heti painuivat umpeen.
Mikä on tiima elämä? Se on sadantuhannen hevosvoimainen herra Store, hitaasti liikkuva hirviö, hyvin hitaasti, ettei ketään pelota omasta puolestaan, ennenkuin näkee hirviön katseen suunnattuna omaan itseensä. Ja onneton koettaa paeta, juoksee sinne ja tänne ja luulee jo eksyttäneensä herra Storen, kun se yhtäkkiä onkin ihan edessä ja astuu kohti kiiruhtamatta, vaan varmasti. Onneton ehtii vielä pakoon ja yhä uudelleenkin ja on unohuttanut koko vaaran, iloitsee, riemuitsee, tanssii ja laulaa niin kuin muutkin. Mutta samassa hän tuntee kätensä herra Storen rautakourassa ja sen käsivarsi, pettämättömällä rataslaitoksella käypä käsivarsi, alkaa kääriytyä onnettoman vartalon ympäri, hitaasti, hyvin hitaasti. Ja onneton alkaa tuta, kun herra Store puristaa häntä vasten rintaansa lujemmin ja lujemmin, ja onneton tuntee kasvoillaan herra Storen kuuraiset henkäykset ja näkee hänen lähentävän teräksiset huulensa, jotka tarttuvat kiinni kuin rauta pakkasessa… Eikä voi hengittää…
XVII
Kun Esteri heräsi, oli jo ilta. Hänet oli peitetty, vaan huoneesta oli viety kaikki huonekalut ja tavarat. Oli vain sänky, jossa hän makasi, ja yksi tuoli sytytetyn lampun alustana.