Forstmestarinna huomattuaan Esterin kadonneen, ettei löytänyt häntä mistään, oli säikähtänyt peläten pahinta. Päästyään sen verran hänen jäljilleen, että tiesi Esterin lähteneen maantielle päin, oli hän arvannut hänen lähteneen hautuumaalle. Saamatta sittenkään rauhaa hän, varoen kaikkea hälyä, teki asiaa kirkonkylälle, kauppiaaseen.
»Mennessäsi käy sanomassa Esterille, että hän varokoon ettemme kohtaa toisiamme», antoi forstmestari määräyksen forstmestarinnalle tämän lähtiessä. Ja forstmestari pakeni työhuoneeseensa.
Nyt vasta hän tunsi oikein ja näki, miten hän oli tullut petetyksi, julmasti ja sydämettömästi petetyksi.
Forstmestarin oli vallannut lapsellisen riemastus, kun hän juuri matkoilta tultuaan oli kuullut Esterin saapuneen kotia. Hänen muistoonsa oli johtunut unohtumaton päivä, jolloin Esteri tätä ennen oli kotia palannut. Siinä kun Esteri silloin oli pihaan ajanut, oli forstmestarista tuntunut kuin olisi ilmassa ollut nuoruudenaikainen tuoksu ja päivänpaisteessa muinainen hohde. Esterin suudelmat olivat jääneet tuntumaan hänen huulilleen, ja hänen äänensä oli ollut muistorikas sävel, jota hän ei ollut kuullut kuin kauan, hyvin kauan sitten, jolloin elämä oli unelmia. Ja tätä muistellessa oli forstmestarista tuntunut surullisemmalta kuin koskaan ennen erehdyksensä, että hän oli silloin väkivallalla tahtonut anastaa Esterin sydämen, joka oli ollut hänelle vieras, koettaa kukistaa hänen innostuksensa ja ruhjoa hänen ihanteensa. Hän oli tahtonut hävittää Esteristä kaiken sen, jonka kautta Esteri oli kohonnut muiden yläpuolelle, ja niin paljon yläpuolelle! Tätä Esteriä forstmestari oli odottanut syli ja sydän avoinna, Esteriä semmoisenaan, jonka hän oli karkoittanut luotaan kuuntelemalla sydämensä hiljaista ääntä, jota seuratessaan hän, sitten Esterin kotoa lähdettyä, oli vähitellen saanut uuden elämän ja tuoreen elämänhalun, nähden toisessa valossa kotinsa, virkatoimensa, ympäristönsä ja luonnon. Mutta se ei ollutkaan se Esteri, se nuoruuden virkeä, tuoksuinen tuuli, vaan pyhiinvaeltaja! Forstmestarille oli uskonnollinen tunne-elämä ollut aina outo, hämärä maailma. Esteri oli tuntunut olevan hänestä kauempana kuin koskaan ennen. Mutta kun hän joutui Esterin toverina panettelun alaiseksi, täytti hänen sydämensä omituinen yhteyden tunne. He voivat hymyillen sanoa toisilleen: sellaista ne meistä puhuvat, sinusta ja minusta! Ja kun Esteri oli astunut hänen eteensä, ei hän ollut tahtonut saada irti katsettaan yksinkertaisesti puetusta tytöstä, joka oli hyljännyt loiston, kaiken ulkonaisen kunnian ja arvon, ja astunut avojaloin kiviselle tielle. Forstmestari oli tuntenut uutta viehätystä, mikä oli alkanut kiehtoa hänen mieltään salaperäisen voiman tavoin.
Sitä suurempi oli nyt hänen raivonsa, ja se kasvoi sen mukaan, kuta enemmän hän tätä ajatteli.
Hän ei ollut saanut tarpeeksi sanotuksi Esterille!
Hän lähti vinttikammariin. Avain oli poissa ovelta. Hän koputti. Ei vastausta. Ei toisellakaan kovemmalla kerralla. Hän potkaisi, että oven alimmainen puoli paukahtaen puhkesi ja kahtena lautana kolisten lensi sisään. Itse hän sukelsi aukosta kolmantena. Mutta tapaamatta Esteriä hän lähti kammarista ja paiskasi oven selälleen että se kirposi saranoiltaan ja rymähti lattiaan.
Häntä hävetti, vaan sitten alas tultuaan hänestä se oli kuin olla pitikin. Ei kodin suojaa ja lämmintä sille, joka kotinsa häpäisee!
Kun Esteri tuli vinttiin ja näki kammarinsa oven särjetyksi ja reväistyksi paikoiltaan, hän puristi kätensä nyrkkiin.
»No hyvää päivää, järki! Kuljetaan nyt yhdessä. Lähdemme heti taipaleelle, kaupunkiin. Kuinka paljon luulet tarvittavan siihen, että maailman selkä taipuu! Ja että forstmestari minun tullessani kotia tulee pihalle asti vastaan, aukaisee ovet ja sanoo: Tervetuloa! Siihen riittää yllinkyllin luutnantti! Aivan varmaan. Mutta kun kerran otetaan, niin otetaan täyskapteeni! Eikö niin?»