»Etkö sinä kuule, akka, tuhma, perkele!»
Äänestä ja murteellisesta ääntämistavasta Esteri tunsi huutajan nimismieheksi, ja hän oli kahden vaiheella, väistyykö hän vai ei. Hän kuitenkin astui tiepuoleen ja sai nimismieheltä vielä kirouksen ja piiskalla pienen napsauksen Jaskalta, joka istui herransa takana pienellä ratsuistuimella. Hän kuuli sitten heidän mainitsevan häntä. Eivätkä pysäyttäneet pyytääkseen anteeksi! Esteri luuli, että herrasmies, joka kaiketikin oli kuullut ja nähnyt kaiken tämän, estää nimismiestä ajamasta edelleen. Mutta herrasmies loikkasi syrjään niin kauas tieltä, että suistui hankeen makuulleen, ja hän sai siihen muutamia vingahtelevia iskuja Jaskan pistokkaasta. Lähemmäksi päästyään huomasi Esteri, ettei se ollutkaan herra, vaan köyhä raukka, joka oli saanut vanhat herrasvaatteet. Ja häntä suututti, että hän sittenkin oli astunut syrjään.
Mies oikaisihe. Se olikin Eemeli Rautiainen.
»Ja te ryömitte nimismiestä syrjään kuin orja, ja otitte hänen renkinsä piiskan-iskut vastaan kuin nöyrä koira!» huudahti Esteri halveksuen.
Rautiainen oikaisihe ja katsoi pitkään Esteriä, sitten nosti juhlallisesti hattuaan ja seisoi paljastetuin päin ryhdiltään kuin ylhäinen herra, vaan puvultaan kuin variksenpelätin. Kaulus oli keltaisenlikainen, rusetti kulunut ja nuutunut, paltto napiton ja nukkavieru, hattu rypistynyt ja siitä riippui rikkonainen vuori, kun hän sitä piti sivulle ojelletussa kädessään.
»Neiti Esteri», lausui Rautiainen ja jatkoi sitten juhlallisesti:
»Suvaitkaa minulle lupa tulla luoksenne edeskantamaan sydämeni tunteet.
Määrätkää aika ja puku.»
Esteri punastui. Hänen verensä kuohahtivat, että hänen teki mieli sivaltaa Rautiaista korvalle. Mutta sitten oli häneltä purskahtaa itku.
Mikä oikeus ja mitä syytä on ihmisillä polkea hänet jalkoihinsa? Kuinka syvälle hänen täytyy nöyrtyä?
Hän lähti astumaan kiireesti. Tietämättään hän juoksikin. Kun hän viimein pysähtyi kävelemään, tunsi hän niin väsyneeksi itsensä, että luuli kuolevansa siihen paikkaan. Edestäpäin kuului kulkusen ääni ja hän koetti pinnistää voimansa elääkseen siihen saakka kun hevonen lähelle saapuisi, mutta maa alkoi pyöriä hänen silmissään, hän kaatui, ja peläten hevosen polkevan hänet jalkoihinsa vyöryi hän tiepuoleen.
»Joudu, Lauri…»