Hän repäisi silmänsä auki säikähtyneenä.
»Kuka nauraa?»
Harakka se nauroi.
Esteri rynnistihe. Hän ponnisteli kuin hukkuva pyrkiessään hautaristiä
kohden, vähän väliä koettaen tavoittaa sitä kädellään, vaan turhaan.
Paljonkaan ei puuttunut, mutta tuntui kuin ei hänellä jalkoja olisikaan.
Hän raukesi siihen kerrassaan.
»Tässä olen. Sinulla, Jumala, on tiedossasi kaikki ja tinkimätön tuomiosi on valmis.»
Hän otti huivin päästään kääriäkseen niin, että silmät olisivat suojatut harakalta, joka räkättäen lenteli puusta puuhun hänen ympärillään. Vaan huiskauttaessaan huivista lumen pois, tarttui sen kulma johonkin sälöön ristissä. Hän kiskaisi huivinsa irti, pani mutkalle ja kurkotti pujottaen mutkan ristin päähän. Vähimmälläkin vetämisellä risti kallistui. Ja kun hän pääsi siihen käsin kiinni, kaatui se hänen eteensä sillaksi. Hän heittäytyi ristiä vasten ja itki:
»Hyvä Jumala, kun annoit elämäni jatkua, niin auta minua, ohjaa ja neuvo aina hyvään.»
Päästyään entisille jäljilleen hän kahloi syvässä lumessa kuin uusilla voimilla. Mutta kovalle maantielle tultuaan hän ei tahtonut osata kävellä. Jalkansa hervahtelivat, kohmettuneet pieksukengät liukastivat, että joka toinen askel petti, ja lumisokkareihin jäätyneet helmat pieksivät jalkoja. Hän koetti kiirehtiä, aivan kuin olisi ollut johonkin polttava hoppu.
Anna-Mari, kyökkipiika, oli jäänyt mieli kovin mustana itkemään navettaan heinäkokoon hautautuneena. Tämä oli sinä kesänä, kun Esteri oli kotona, tullut taloon karjakkotytöksi. Nuori kaunis tyttö, isästä ja äidistä ei tietoa koskaan ollutkaan, vaan yhtä iloinen kuin yksinäinen. Laulaen oli työnsä tehnyt ja nauraen resujaan paikannut. Kun hän illoin lehmiä hakiessaan oli huutaa huikahuttanut, oli sitä kuunneltu niinkuin kuunnellaan keväisen käen kukuntaa. Nyt hän oli kyökkipiikana, pukuja luhdin seinä täynnä, sanottiin neitsyeksi ja häntä kosi muuan talokkaan poika. Hän oli ollut vihainen Esterille ja karkottanut hänet kyökistä kieltäen ryhtymästä mihinkään, joka kuului kyökkipiian alalle. Mutta tänään hän oli pihalla yhtäkkiä tarttunut Esterin kainaloon ja nauraen sanonut: »Siitä on kauan kuin minä olen ollut navetassa.» Siellä oli hän langennut polvilleen Esterin eteen: Hyvä, hurskas neiti, oli hän alkanut itkeä. Ja hän oli tunnustanut onnettomuutensa, syntinsä ja häpeänsä, jonka tähän asti oli saanut salatuksi kaikilta ja tahtonut salata ainaiseksi, hinnalla millä hyvänsä, saadakseen talonpojan kostaakseen Jaskalle, nimismiehen rengille, joka nyt oli mennyt kihloihin ja pian vihittiin. Esteri ei ollut ehtinyt sanoa mitään, kun tultiin häntä hakemaan forstmestarin luo. Hän ei ollut oikeastaan osannutkaan mitään sanoa, ei ainakaan lohduttavaa. Mutta nyt hän osaa ja tietää neuvoa: nöyrry. Se on yksinkertainen neuvo, vaan varma ja suloinen!
Esterin matka edistyi hitaasti. Ja hänestä alkoi tuntua, että hän ei jaksa kävellä kotia asti. Hänen pian täytyikin istua tienviereen levähtämään, ja hän toivoi että sattuisi tulemaan joku hevosella ajaja. Mutta ei kuulunut eikä näkynyt ketään. Jonkun ajan kuluttua ilmestyi tienmutkan takaa joku vastaan tuleva jalankulkija, joka näytti olevan herrasmies. Huomion välttämiseksi Esteri päätti nousta kävelemään. Mutta ainoastaan suurella vaivalla pääsi hän jaloilleen. Ne olivat kuin lyijystä. Hänen oli vielä vaikeampi kävellä kuin ennen levähtämistään ja hän tunsi ettei hän jaksa lähimpään taloonkaan asti saadakseen sieltä hevosen. Hän päätti pyytää apua vastaan tulevalta herrasmieheltä. Ei auttanut muu, sen hän tunsi. Ja avun tiedossa hänen voimansa herpoutuivat niin, että hän ei jaksanut enää kävellä, vaan aikoi istahtaa uudelleen tienviereen pyytäen herraa toimittamaan hänelle hevosta. Samassa hän kuuli vihaisia huutoja ja ärjymistä takaansa. Vilkaistessaan olkansa yli, hän näki ihan selkänsä takaa korskuvan hevosen kuin minkähän hirviön, turpa rintaan vedettynä, suu auki ja suuret sieraimet hohtaen hehkuvan punaisina.