»Turhaa onkin! Sinä, äiti olet siellä, missä on rauha, riemu ja kirkkaus ja missä sinulla ei ole valtaa eikä tahtoa kastaa sormenpäätäsi veteen, lieventääksesi niidenkään tuskia, joita olet rakastanut.»
Hän yritti kääntymään takaisin, vaan hän oli kuin kahleissa, ettei päässyt minnekään päin. Minkä ponnisteli, sen vain hautansa syveni ja lopulta hän raukesi siihen voimattomana. Melkein käden yltämän päässä hänestä oli muuan hautaristi, jota kohden hän oli koettanut pyrkiä, saadakseen siitä kiinni. Se oli vähän kumarruksissa häneen päin, kuin olisi tahtonut puolestaan auttaa häntä minkä voi. Ja se ilmoitti:
»Dässä lebbä Susanna Bulginen ynnä bieni dydäreensä.»
»Olisit äiti, sinäkin, ottanut minut mukaasi. Olisit suudellut minua yhden kerran, kauan, hyvin kauan. Mutta sinä pelkäsit, että Jumala sen sinulle synniksi lukee ja riistää sinulta sen riemun, jota nyt nautit.»
Hän painoi silmänsä kiinni.
»Ei, ei niin. Sinä rakastit minua enemmän kuin itseäsi. Niin on täytynyt olla. Minua olet ajatellut viimeiseen hengenvetoosi saakka, olet iloinnut minun elämästäni, minun, joka sinulta riisti elämän.»
Tuuli, joka juoksutti lunta hänen päälleen, siveli kylmäkiskoisesti hänen kasvojaan ja värisytti häntä. Hän kyyristyi kokoon ja painautui lujemmin hankea vasten.
»Sinä annoit minulle elämän, jo ennalta rukouksissa tasoittaen elämänpolkuni, ja toiveissasi kylväen sen kukkasilla. Ja minä olen saanut nauttia elämän suloa, jota olin janonnut. Minä tahdon elää vielä. Elämä on ihanaa… Minä olen särkenyt onneni, joka minulla oli käsissäni, mutta minulla on vielä sen sirpaleita. Sinä, Lauri, rakastat minua, niinkuin olet rakastanut ennenkin ja enemmän. Sinä ajattelet minua, sinä näet minut, sinä kuulet minun puhuvan, sinä tapaat itsesi minun seurastani, niinkuin minäkin sinun. Minä tahdon elää.»
Hän avasi silmänsä, mutta ne painuivat kiinni eikä hän saanut kättään liikutetuksi.
»Minä tahdon elää.»