Forstmestarinna lankesi lattialle polvilleen ja liitti kätensä ristiin:
»Laupias, pitkämielinen Jumala, meidän isämme, ole meille armollinen, elä tuomitse meitä syntiemme mukaan, opeta rakkautta meille, jotka olemme rakkaudessa heikkoja…»
»Juuri sen vuoksi, että minä olen häntä rakastanut, on minulla oikeus hänet kirota!» huusi forstmestari keskeyttäen forstmestarinnan rukouksen.
Esteri syöksyi saliin ja riensi juosten forstmestarin työhuoneen ovelle, vaan pysähtyi äkkiä ja nojausi ovenpieltä vasten kalmankalpeana ja silmät ummessa. Hän ei ollut rohjennut tähän asti astua äidin kuvan eteen. Tuntui nyt että se olisi kuitenkin ollut helpompi milloin muulloin tahansa kuin nyt.
Mutta hänen täytyy, hänen täytyy!
Kuin vasten tahtoaan hän sysäsi oven auki ja kädet kasvoilla ryntäsi kammariin.
»Äiti! Sinä et kiroaisi, vaikka rikokseni olisi kuinka suuri hyvänsä! Sinä itkisit, vaan et kiroaisi! Sinä itkisit kauniit silmäsi sokeiksi, vaan huulillasi olisi anteeksi-antamuksen hymy!»
Kun Esteri kohotti aran katseensa seinälle, olikin se tyhjä, eikä äidin kuvaa näkynyt missään.
Hän tapasi itsensä hautuumaalla.
Ainoastaan parille äsken tehdylle haudalle oli syvälle lumeen polkeutunut tienura. Hän lähti kahlomaan äidin haudalle päin tuulenajamien kinosharjanteiden poikki. Mahdotonta, aivan mahdotonta oli hänen päästä sinne, huomasi hän uupuneena noustuaan hangesta muutamalle hautapenkereelle, mistä näki kaukana äidin hautakummun, jonka aitauksen nurkassa kasvavan koivun huurteisilla oksilla välkkyi tähtiä puhtaan sinistä taivasta vasten. Hän kuitenkin vielä yritti, vaan päästyään jonkun matkan hän yhtäkkiä humahti kuin pohjattomaan lumihautaan, jossa ei jalka vastinetta tavannut.