»Meidän kotimme ovat lähimpiä naapureita», sanoi Rautiainen ja vaikeni kuin olisi odottanut vastausta kysymykseen: eikö niin?
Esteri säästi vastaustaan. Naapureita he olivat olleet, vaan vieraita toisilleen, aivan kuin kumpikin heistä olisi asunut eri puolella maapalloa. Herra Rautiainen oli kulkenut hänen huomionsa ohi, niin että ennen eilistä päivää, jos olisi kysytty häneltä Rautiaisesta, ei hän omien tietojensa mukaan olisi voinut sanoa muuta kuin että olen tainnut nähdä hänet: muistaakseni tavallinen talonpoikaisylioppilas, puettu viimeisimmän kuosin mukaan.
»Eilen», jatkoi Rautiainen, »kohtasimme toisemme kolmannen kerran elämässämme».
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Esteri hämillään.
»Se on vähällä selitetty, vaikka ei kahdella sanalla. Suvaitsetteko minun istua hetkiseksi? Vakuutan, että kaikki pelkonne on turha, jonka todistaminen onkin asianani.»
Esteri istahti ja osoitti tuolin Rautiaiselle, joka ei kovin pelottavalta näyttänyt lähemmäksikään tultua. Hänen leveä muotonsa näytti lempeältä, ja ainoa mikä vaivasi hänessä, oli toisella poskella punainen juova, kuin vanha arpi, joka raaisti muodon.
»Ensi kerran kohtasimme toisemme», alkoi Rautiainen, »kun minä olin nuori lyseolainen, te pieni tyttö. Olimme silloin koko kesäajan joka sunnuntai yhdessä, milloin metsässä, milloin järvellä, milloin missäkin, te, Juho ja minä. Ja meillä oli suuri salaisuus. Juho oli opettanut teille kirjaimet, minun piti opettaa teitä tavaamaan ja 'kokosanalle', kun Juhon kieli ei siihen pystynyt.»
Esteriä alkoi vieras huvittaa.
»Kun minun sitten piti taas lähteä kouluun», jatkoi Rautiainen, »itkitte te ja—suutelitte minua. Seuraavana kesänä, kun tulin kotia, oli teillä variksenpoika, ettekä välittänyt minusta, vaikka minulla oli tärkätty kaulus ja taskukello.»
He nauroivat molemmat.