Rautiainen jatkoi sitten:
»Toisen kerran kun kohtasimme toisemme, lausuitte halveksivanne taskukelloani. Muistatteko?»
»En, en vähintäkään», vastasi Esteri.
»Nimismiehen luona oltiin juhannusiltana. Olitte tullut kaupungista äsken.»
Esteri pani käden silmilleen. Se oli se kirkas, huikaisevan kirkas juhannus!
»Ei ole minulla koskaan ollut», sanoi Rautiainen, »niin pimeää juhannusta. Unelmani pölähtivät tomuna ilmaan. Huomasin, että oli jo viety teidät, jota varten minä olin ponnistellut katsellen teitä kaukaa. Innostuksestanne väittelyssä, joka siellä syntyi, näin että koko ajan tunsitte selkänne takana seisovan erään ja pitävän käsiä olkapäillänne.»
Esteri nyökäytti päätään.
Rautiainen jatkoi:
»Mutta forstmestari kohotti tunnetun kämmenensä. Teitä uhkasi ukkos-ilma. Ja minä astuin esiin tunnettuine kelloineni.»
Esteri naurahti ja ihmetteli, kun hän ei muistanut ollenkaan.