»Sitä parempi kun puhut itse. Mutta», forstmestari viittasi kuvaa, »katso ensin äitisi kuvaa. Se itkee! Ei siis petoksia eikä valheita.»
Esteri hypähti seisomaan ja astui isänsä eteen katsoen häntä silmästä silmään.
»Herra forstmestari!» huusi hän luonnottomalla äänellä, joka viilsi korvia. Hän tuijotti forstmestariin hetken aikaa äänettömänä ja sitten sortuneella ja käheällä äänellä ja raskaasti hengittäen jatkoi: »Etten minä kiroaisi kieltänne! Minulla on siihen sama oikeus kuin teilläkin, sillä kiilloitetuissa kengissänne sameat tahrat, joita aina ennen sadattelitte, olivat lapsenne, minun—minun huulteni jälkiä.»
Forstmestari kuin olisi iskun saanut lysähti istumaan sohvaan. Esteri kulki kiihtyneenä edestakaisin. Sitten hän yhtäkkiä kääntyi ja meni forstmestarinnan luo, jolle sanoi tyynesti:
»Aivan suotta te kidutatte itseänne. Te olette jo tarpeeksi saanut haavoja sydämeenne.» Hän saattoi forstmestarinnan salista ja veti ovet kiinni. Istahdettuaan taas keinutuoliin sanoi hän:
»Puhukaa te, mitä teillä on puhuttavaa. Minä kuuntelen.»
Forstmestari oli hetken aikaa ääneti, sitten sanoi:
»Puhutaan kuin isä ja lapsi.»
»Ei, ei!» huudahti Esteri hätäytyen.
Forstmestari hämmästyi.