»Minkä vuoksi ei?»
Esteri pani kädet päänsä taakse ja alkoi puhella matalalla äänellä:
»Siitä olisi seurauksena jotakin vielä pahempaa kuin mitä tähän asti on tapahtunut. Aina on ollut huono seuraus. Muistan erään syysillan, myrskyisen ja pimeän. Siitä on kauan. Olin vielä tyttönen. Te olitte tullut matkoilta. Muiden suudellessa teitä täällä salissa, olin minä hyväilemässä sadetakkianne, ja toisten lasten ollessa ympärillänne, mikä polvellanne, mikä kaulassanne, minä seisoin tuolla oven takana kurkistellen teitä ovenraosta ja kuunnellen ääntänne. Kun kuulin teidän sitten isän-äänellä kysyvän minuakin, niin purskahdin itkemään ja juoksin lastenkammariin piiloutuen sängyn alle. Te haitte minua. Tapasimme illallispöydässä. Kysyitte missä olin ollut. Sanoin olleeni lastenkammarissa—häpesin selittää olleeni siellä sängyn alla. Te kaikkien syyttäessä minua valehtelijaksi ajoitte minut ulos. Erään kerran istuimme tuolla työhuoneessanne keskellä kaunista kesäyötä, minä teidän polvellanne.» Esteri osoitti kuvaa. »Äidin kuva silloin hymyili meille. Seuraavassa näkemässä puhuitte minulle äänellä, joka tuntui hyytävän veren suonissani, ja määräsitte minut täti Smarinille kuin pahantapaisten lasten laitokseen vietäväksi. Muistatte itse kohtauksemme muutamia päiviä sitten. Te olitte kuin syliinne sulkeaksenne minut ja muutaman sekunnin kuluttua jyristen vyörytitte kirouksia päälleni. Samoin kuin minä äsken tähän tulin ja istahdin, oli mieleni herkimmillään, vaan heti olin valmis lennähyttämään kiroukseni. Rakastatte ja minä rakastan. Mutta kun lähestymme toisiamme syleilläksemme ja voimme ehkä syleilläkin, niin samassa sieppaammekin suurimman kiven, minkä löydämme, iskien toisiamme.»
»No mikä on syynä siihen!» kysyi forstmestari.
Esteri oli hetken aikaa ääneti.
»Ruvetessamme syitä tutkimaan», sanoi Esteri, »syntyisi yleinen toistemme syyttäminen. Eikä siitä olisi mitään hyötyä, sillä surulliseksi tosiasiaksi jäisi, että ne syyt eivät ole enää poistettavissa, ei vaikka leikkaisi tahi polttaisi. Pysykäämme siis kaukana toisistamme. Ei sekaannuta sanallakaan toistemme asioihin, vaan puhellaan muuta, mitä hyvänsä, aivan kuin vieraat ihmiset.»
Forstmestarin kämmen putosi pöytään.
»Minua ei sokaista loistavilla puvuilla eikä eksytetä liikuttavilla kertomuksilla!» jyrisi hänen äänensä.
Esteri sai töintuskin pidätetyksi itkunsa.
»Siinä sitä taas ollaan», sanoi hän. »Ymmärrättekö nyt, minkä vuoksi emme voi toisiamme lähelle päästä, emme koskaan!»