Hän laski Lauri Holman runokokoelman kädestään Esterin syliin.
»Ja sinä olisit ollut vapaa niin minusta kuin Lauri Holmasta. Hän, jos en laskuissani ole erehtynyt, oli aikeissa tulla sinne maalle?»
Rautiaisen kysyvään katseeseen Esteri vastasi nyökäyttämällä päätään.
»Te olitte jo tavanneet toisianne ensi kerran sen jälkeen kuin te vuosia sitten olitte istuneet punaruusutarhassa kertoen toisillenne kauniita satuja. Toisella kohtauksellanne ei olisi ollut sitä sähköistä jännitystä. Elämässä ei eletä samaa kahta kertaa.»
Rautiainen nousi.
»Minä olin sinulle kirjoittamassa sinne maalle, kun sain kirjelippusi. Minä olin kovien taistelujen perästä voittanut itseni, mutta luettuani kirjeesi tunsin, että olin turhaan taisteluni taistellut. Suurilla ponnistuksilla olen päässyt nyt tähän asti.»
»Aiotko lähteä?» huudahti Esteri, kun Rautiainen kumarsi.
»Minä olen jo puhunut liikaakin. Tunnen, että kuta enemmän puhun, sitä enemmän järkeni sekautuu. Minun sydämenrauhani vuoksi olisi ollut viisainta ja parasta että olisimme äsken, niinkuin sinä esitit, eronneet vain kumartaen toisillemme.»
Hän ojensi kätensä Esterille sanoen:
»Voimme kuitenkin nyt kätellä. Ensi kerran eläessämme.»