Esteri katsoi pitkään Rautiaista aivan kuin olisi kysynyt: Ensi kerranko kättelemme eläissämme. Hän punastui. Istuessaan Rautiaisen kammarissa siellä maalla Rautiaisen puuhautuessa kaupunkiin oli hän pelolla odottanut Rautiaisen hyväilyjä jäähyväishetkellä ja ollut sitten hyvillään, kun Rautiainen oli unohuttanut edes sanoa hyvästiä. Samaten hän oli ollut tyytyväinen, kun hän oli päässyt äsken saliin, niin ettei Rautiainen ollut häntä kätellytkään. Nyt häntä halutti ojentaa molemmat kätensä, vaan häntä ujostutti. Ojentamatta toistakaan hän kääntyi ja meni ikkunan luo. Siinä seistessään hän kuuli täti Smarinin äänen ja Miinan kahvitarjottimen räminän.
Rautiainen kieltäytyi ottamasta kahvia vastustaen kaikkia neiti Smarinin houkutuksia ja lopuksi sanoi päättävästi:
»Minä nyt lähden.»
Esteristä tuntui kuin jäisi hän yksin tyhjään maailmaan. Hän kääntyi silmät kyynelissä.
Rautiainen riensi Esterin luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi:
»Minä en lähdekään!»
Miina, jonka laitoksista taaskaan ei kukaan ollut huolinut, palasi takaisin silmät taakseen vieraaseen. Hän oli ovella menossa, kun hän yhtäkkiä viskasi käsistään komeat laitoksensa toiseen huoneeseen, ja palasi takaisin lyöden kätensä yhteen.
»Sehän on itse insinööri!» huudahti hän ja pillahti itkemään koettaen huutamalla saada sanat suustaan:
»Herra siunatkoon teitä ja antakoon teille pitkän iän, että näkisitte lastenne lapset.