Sieltä kuuntelee hän. Mitäs kuuluu? Kiitoksia, hyvä herra, rouva on kotona, terve ja iloinen. Rautiainen tulee kammariin. Eihän rouva ole kotona! Hän ei tule piilostaan siltä, ennenkuin Rautiainen hänet löytää ja kantaa hänet sylissään pois. Mutta sehän olisi lapsellista! Olkoon, mutta hän tahtoo niin. Ja kun Rautiainen ottaa hänet syliinsä, niin hän kietoo kätensä hänen kaulaansa. Hän tahtoo päästä lähelle, oikein lähelle ja tuta olevansa oikein täydellisessä turvassa, niin että hän voi nauraa. Oo, kuinka hän haluaisi nauraa! Nauraa niin, ettei hän koskaan ennen ole niin nauranut.
Esteri nousi äkkiä seisomaan kalmankalpeana muistamatta ompeluksiaan, jotka hänen helmastaan putosivat lattialle.
Se ei ollutkaan Rautiaisen ääni! Eikähän nyt vielä ollutkaan se aika.
Miina toi nimikortin: Pormestari Alfred Levon!
»Sanokaa», käski Esteri Miinaa, »että herra Rautiainen on tavattavissa puolen tunnin päästä».
»Rouvaa se kysyikin.»
»Käskekää istumaan!» sanoi Esteri yhtäkkiä ja tuimalla äänellä, viskaten vihaisesti nimikortin lattialle.
Hiin järjesti pukunsa ja katsoi pieneen kuvastimeen, joka oli piirongin päällä. Mutta samassa hän sieppasi kuvastimen ja iski sen uuninkylkeen murskaksi. Ja hän astui ehdottomasti etuhuoneeseen.
Levon huudahti:
»Oo, kuinka olet ihastuttava!»