»Ja sinä vihastuttava!» vastasi Esteri.
»Toivon, ettet peruuta sanaasi», sanoi Levon.
»Peruutan», vastasi Esteri. »Olet iljettävä!»
»Suvaitsetko minun istahtaa hetkiseksi?»
»Kernaasti, jos et ole vedolle arka!» sanoi Esteri ja avasi molemmat ikkunat. »Sinä näytät niin rintatautiselta.»
Esteri istahti syrjempään, mutta nousi äkkiä ja siirtyi toiselle puolen, sillä häntä vaivasi Levonin ohimolla lähellä silmää pieni punertava luoma, jota oudon silmä ei olisi huomannutkaan. Mutta istuttuaan toiselle puolen alkoi Esteriä vaivata vielä enemmän. Hänen mieleensä kuvasti, että se luoma oli suuri ja hyvin punainen.
Syntyi hetkiseksi aikaa äänettömyys. Esteri oli suutuksissa itseensä, että hiin oli kiihtynyt. Levonin kanssa puhellessa piti olla tyyni ja varovainen, tiesi hän, muuten saa ansan kaulaansa omista sanoistaan. Hän päätti, että hän Levonin nolaa.
»Olisi minulle suuri apu ja huojennus», sanoi hän, »jos olisit asiasi, joka sinulla on minulle, puhunut miehelleni. Pyydän, käänny hänen puoleensa, minä olen siitä sinulle varsin kiitollinen.»
»Minä tulin pyytämään apua», sanoi Levon.
»Ohoo! Kun herra pormestari näin matalasta majasta tulee apua pyytämään, niin voi olla varma ettei ole kysymys kassanvajauksista.»