»Toisessa huoneessa, vaunussa nukkua tuuhottaa», sanoi neiti ja alkoi puhella niin, ettei Esteri saanut sanan vuoroa. Ja mitä hän puhui? Lörpötteli kaikkea, joutavia seikkoja, tuulta ja taivasta! Aivan kuin se olisi ollut jotakin hyvin harvinaista ja merkillistä, että on täysi syksy, puut varistaneet lehtensä ja pian tulossa talvi. Neiti oli aivan mahdoton. Ja hän oli aivan kuin vähäkuuloinenkin, että ei vastannut siihen, mitä häneltä kysyi, tahi jos vastasikin, niin vastasi aivan hassusti. Mutta silloin hän kyllä kuuli, kun täti Smarin oli käymässä ja Esteri tältä kyseli lapsesta. Täti Smarin ei ehtinyt koskaan vastata Esterin kysymykseen, ennen kuin neidillä oli joku sukkeluus sanottavana. Mutta mikä ilo ja onni, kun neidin piti mennä pistäytymään kotonaan viideksi minuutiksi, ja siksi aikaa tuli Miina istumaan toveriksi.
»Onko se pieni Miinan mielestä kaunis?» kysyi Esteri.
»Kaunis, kaunis! Kaunis kuin äitinsäkin», sanoi Miina.
»Minkälaiset silmät?»
»Suuret, kauniit, kirkkaat silmät.»
»Minkälaiset sillä on ohimot?»
Miina pyörähti selin ja teki eleitä, aivan kuin olisi joku häntä korvasta nipistänyt.
»Minkälaiset ohimot?» uudisti Esteri.
»Nehän sillä ovatkin kauniit», alkoi Miina yhä selin ollen puuhaavinaan jotakin.
Esteri oli ääneti. Hetken kuluttua sanoi hän: