»Nyt ei puhuta sanaakaan enää. Sinä olet minun suuri lapseni, se on nyt ja aina tärkeintä kaikista, ja minä vaadin tottelevaisuutta nyt.»
»Anna minulle kätesi», sanoi Esteri. »Sinä olet minun isäni, äitini, veljeni, ystäväni. Minä en kaipaa koskaan ketään, kun sinä olet lähellä. Enkä pelkää mitään. Miten olimme ennen niin outoja?»
»Hyvä ystävä». sanoi Rautiainen pyytävästi.
»Yksi lause vain enää. Sinä olet niin kaunis, ja minä olen sinun suuri lapsesi ja saan sinulle palkituksi kaikki ja sinulla on nyt kaksi lasta ja sinä ja tuo ilkeä neiti ja paholaislääkäri olette tyhmiä ja julmia, kun ette näytä minulle minun lastani ja anna minun puhella ja nauraa.»
»Esteri!»
»Anna minulle toinenkin kätesi», pyysi Esteri ja painoi sitten silmänsä kiinni.
Kun hän heräsi, oli Rautiainen poissa.
»Missä mieheni on?» kysyi Esteri neidiltä, joka häntä hoiti.
»Tietysti virastossaan», vastasi neiti.
»Missä lapsi?»