Tyttö, niinkuin Esteri oli toivonutkin.
»Minä olen onnellinen», lausui hän väsyneellä äänellä ojennettuaan kätensä Rautiaiselle. »Minä en sittenkään ole koskaan päässyt niin lähelle kuin olen tahtonut. On ollut aina jotakin, joka on erottanut. Nyt on, joka meidät yhdistää aivan, aivan, aivan lähelle. Eikö niin? Minä aina tuon hänet sinulle, sinun hypiteltäväksesi, sinun polvellesi, ja hän juoksee sinua vastaan ja hänestä tulee minulle uusi nuoruus, puhdas ja kirkas ja onnellinen. Eikö niin?»
»Niin, niin, ystäväni», sanoi Rautiainen. »Mutta sinä et saa puhella nyt niin paljon. Se on sinulta kielletty.»
»Hän on terve ja kaunis, eikö niin? Hänellä on kaunis leuka ja kaunis hiusmarto niin kuin sinulla ja kirkkaanvalkoiset, puhtaat ohimot, eikö niin?»
Rautiainen tuli peräkammariin.
»Kultaseni, eihän pikkuraukasta vielä tiedä kenen hänellä on mikin. Ja sinun täytyy olla nyt ääneti. Meidän on toteltava lääkäriä. Lupaa nyt minulle, että olet tottelevainen sillä aikaa kuin minä olen poissa.»
»Vaan enkö minä saa häntä nähdä? Pikimmältään vain. Tuo sinä hänet tänne, kanna käsissäsi ja näytä.»
»Tottele nyt minua, Esteri. Lääkäri on sanonut, että sinä olet heikko ja sinun pitää levätä rauhallisesti.»
»Mutta hän on minun lapseni ja minulla on oikeus saada nähdä hänet», huudahti Esteri. »Tuo hänet tänne, minä vaadin!»
Rautiainen laski kätensä Esterin otsalle rauhoittavasti ja sanoi: