Rautiainen syöksyi hänen tykönsä, nosti hänet käsivarsilleen kuin pienen lapsen ja istutti syliinsä.
»Esteri! Esteri! Aukaise silmäsi ja katso minuun. Aukaise silmäsi.»
Esteri makasi hervottomana hänen sylissään, kalpeana ja silmät ummessa.
Hän nosti Esterin kädet kaulalleen.
»Aukaise silmäsi ja katso minuun. Kas niin. Nyt tulee hyvä. Ei ole enää mitään hätää, eihän!»
»Anna minun olla vielä näin vähän aikaa», sanoi Esteri. »Minä kerron sitten sinulle kaikki.»
»Ei sinun tarvitse kertoa», sanoi Rautiainen. »Emme voi koskaan täydellisesti selittää itseämme toisillemme. Tekoihimme ja koko elämäämme vaikuttavat monet erilaiset asiat yhtäaikaa ja usein valtavasti ja ratkaisevasti pieni, mitätön niin sanoakseni mikroskoopillinen seikka. Toistemme ymmärtämiseen tarvitsemme pitkät, hienon hienot ja herkät tuntosarvet.»
»Minkä vuoksi olet ollut niin kaukana minusta?» sanoi Esteri.
»Olemme nyt sitä lähempänä», vastasi Rautiainen.
»Ja nyt minun pitää kuolla», sanoi Esteri ja purskahti itkemään.