»Kuudentoista!» ihmetteli forstmestari, kiintyi katsomaan korkkimaton kuviota lattiassa ja puhui kuin itsekseen: »Kuudentoista oli, kun näin ensi kerran. Kaksi vuotta myöhemmin oli vainaja. Siitäkö on kuusitoista vuotta?»
»Eilen.»
»Eilenkö? Niin, todellakin eilen.»
Forstmestari jäi sanattomaksi. Pitkän hiljaisuuden ajan Esteri istui liikahtamatta, pää isän olkaan nojaten, niinkuin isä itse oli asettanut hänet. Ja hän katseli ensimmäisten auringonsäteitten valaisemaa äidin kuvaa joka hymyili heille.
Isä suuteli. Hän suuteli hiljaa kuin nukkuvaa lasta.
Kun he erosivat, Esteri katsoi hänen jälkeensä puristaen päätään.
Eihän tämä ole forstmestari, jonka ryhti on ylpeä, katse terävä, ääni jyrähtelevä ja sanat kuin vasaran iskut naulankantaan, se forstmestari, jota hän kunnioitti vielä enemmän kuin pitäjäläiset ja pelkäsi vielä enemmän kuin palvelijat. Tahi jos on se, niin on yhtäkkiä vanhentunut, sitten eilisen muuttunut ukoksi. Untako? Varmasti unta!
Esteri säikähti omaa kuiskaustaan:
»Isä?»
Ukko kääntyi takaisin, ojensi molemmat kätensä silmät hulveisillaan kyynelissä.