Kun olisivat vähänkään ajatelleet: Rutanen! Kaisa Rutanen!
Forstmestari painoi sormen otsaansa. Kaisa? Kaisa Rutanen? Vanha tuttu! Sieltä hänen ensimmäisen vaimonsa kotiseudulta. »Pikku Kaisa», joka oli kaikkien suosikki kenraalin perheessä, ja varsinkin Esteri-vainajan, ja jota hän, forstmestari oli vihannut ja inhonnut—mustasukkaisuudesta! Forstmestari hymähti ja alkoi kiireesti kävellä edestakaisin.
»Tunnetko hänet?» kysyi forstmestarinna uteliaana.
Forstmestari selitti missä ja milloin oli tavannut ja innostui ylistämään miten näppärä ja nerokas lapsi tämä Kaisa oli ollut. Viiden tai kuuden vuoden vanhana, mitä lie silloin ollut, luki, kirjoitti ja oli ihmeteltävän terävä luvunlaskija. Hänen isänsä, laiha räätäli, asui turvemökissä, joka oli täynnä kaikenlaisia telineitä, rattaita ja kirjoja.
Hullu?
Epäilemättä.
Kun forstmestari välittämättä forstmestarinnan estelemisistä suostui neiti Rutasen esitykseen, että Esteri tulisi hänen huonekumppanikseen, tahtoi forstmestarinna pestä kätensä:
»Muista nyt, että, jos mitä, Esterille tapahtuu, syy ei ole minun.
Tultiin sivu joulun eikä mitään muuta erityistä ollut tapahtunut, kuin että forstmestarinna oli suurimmaksi ilokseen huomannut lastensa edistyneen ihmeteltävästi, olevan hyvin ahkeria ja pitävän kilvan opettajattarestaan.
»Mitenkähän Esteri on?» tiedusteli forstmestari.