Forstmestarinna ei muuta tiennyt, kuin että oli tavannut neiti Rutasen silloin tällöin silmät turvonneina itkusta. Mutta ujo kun on, ei rohkene valittaa. Sääli ja synti oli forstmestaristakin opettajatarta. On tullut tänne maaseudulle muka levähtämään ja virkistäytymään, niin viimeinenkin henki otetaan. Sanotaan, ettei tarvitse vaivautua tuon pukarin tähden. Lähetetään se kouluun, siellä, julistakoon, jos uskaltaa ja ilkeää. Ja ensimmäisen tilaisuuden sattuessa forstmestari otti asian puheiksi.
»Esteri edistyy hyvin», vastasi neiti Rutanen.
»Mitä muuten neiti Rutanen hänestä pitää?»
Neiti Rutanen punastui, joutui aivan hämilleen ja teki jotakin poistumisensa syyksi päästäkseen pitemmälti puhumasta. Mieluisimpia haaveitaan oli ollut joskus maailmassa tavata Esteri, hänelle niin rakkaan ja jo hävinneen kenraaliperheen ainoa jälkeläinen. Ja sitten tuli tämä kotiopettajattaren paikka. Mikä riemu! Mutta mikä sydäntä särkevä pettymys! Sitä hengettömyyttä, jota oli Esterin nuhteeton ahkeruuskin, jota oli hänen orjamainen nöyryytensä, jota oli oman tahdon näkymättömyys aina ja joka paikassa! Ei koskaan suuttunut, ei mihinkään ihastunut, ei mistään innostunut, ei itkenyt, ei nauranut. Illoin kun kumpikin jo oli sängyssä, oli opettajatar kertonut Esterille hänen äitivainajastaan, itsellään sydän sulana. Mutta Esteri makasi kuin kivi! Uh! Ja sitten aamulla näki nuo silmät, jotka näyttivät olevan paljasta sielua ja joihin ensi näkemällä oli ihastunut. Mutta ne olivatkin vain sisällyksetön perintö isältä ja äidiltä, korutavaraa, tyhjyyden petollinen peite. Hänen kävi Esteriä sääliksi, mutta joskus melkein inhotti.
Sitten kerran, ollessaan lukemassa Esterin kanssa, hän lopetti opetuksen kesken tunnin. Hänelle tuli, niinkuin usein tapahtui, vastustamaton halu itkeä, että ainoastaan mitä suurimmilla ponnistuksilla jaksoi pidättää, kunnes pääsi muitten näkyvistä. Esteristä hän oli toivonut tapaavansa ystävän ja sisaren, jolle voi itkeä rehellisesti tarvitsematta niellä kyyneleensä. Mutta tämä?… Vielä nytkin kerrottiin kotiseudulla kenraalin neidin hyvyydestä, rakkaudesta, hänen sydämellisestä herttaisuudestaan, mutta tämän enkelin tytär?… Niinkuin kiuas kylmillään!
»Mene hiihtämään!»
Yksin jäätyään opettajatar sammutti lampun, veti ikkunaverhon ylös, istui pöydän päähän lynkäpäisilleen toista kättä vasten ja antoi kyynelten vuotaa omin valtoinsa, katsellessaan kuun valaisemaa maisemaa. Mutta ovi aukeni ja Esteri astui sisään. Opettajatar nousi, kääntyi selin Esteriin.
»Minkä vuoksi et mennytkään hiihtämään?»
Ei vastausta.
Opettajatar kääntyi päin. Esteri seisoi ylpeän näköisenä, pää pystyssä, heittäytyi nojatuoliin selkäkenoon, niin että, tuoli rysähti, ja siitä suuntasi häneen katseen alta kulmainsa.