Nimismies oli vielä nuori mies, arvokkaan näköinen. Leski. Ollut leskenä jo pari vuotta. Hirveä kidutusaika pitäjän neitosille! Kaksi pitkää vuotta tuomarin Alice kaikessa salaisuudessa oli kirjoitellut paperiarkin toisensa jälkeen täyteen: Alice von… Ja rovastin Sigrid tällä aikaa oli ehtinyt oppia tarkoin aateliskalenterin. Kaksi vuotta melkein joka ilta kanttorin Aino ja pastorin Flora olivat kulkeneet käsikoukussa, Aino väittäen että hän on varma siitä, että nimismies rakastaa Floraa, joka osaa soittaa niin hyvin pianoa. Flora taas väitti varmasti, että nimismies rakastaa Ainoa, kun Aino on kaunis. Ja niitä monia tuskallisia aikoja, kun aina silloin tällöin levisi huhu, että nimismies silloin ja silloin julkaisee kihlauksensa, eikä kukaan tiennyt kenen kanssa, ja kaikki kadehtivat toisiaan. Sitä taas yhtäkkiä odotettiin tapahtuvaksi juhannuksena, ja kadehdittu onnellinen oli Esteri Kalm. Tänä iltana rovastin Sigrid ja tuomarin Alice, joitten välit olivat koko pitkän aikaa olleet sangen kireät, kulkivat nimismiehen ryytimaassa käsikoukussa, Alice kertoen, että hän olisi sydämestään toivonut tämän onnen Sigridille, ja Sigrid vakuutti samat sanat Alicelle. Aino ja Flora sanoivat toisilleen: Näet nyt, ettei hän minua rakastanut, vaikka sinä niin sanoit! Ja kumpikin meni eri taholle ja itki nenäliinansa märäksi. Ja pastorin Sandra, joka tiesi sisarensa Floran tunteet, vaan joka oli ajatellut nimismiehen äiditöntä lapsiraukkaa ja kypsyneen ikänsä vuoksi ja kokemuksensa takia lastenopettajana oli katsonut itsensä ainoaksi mahdolliseksi, hän piti suorastaan hävyttömänä, että tulee yksi Esteri Kalm, hänen entinen oppilaansa, joka parahiksi on saanut pitkät hameet, ollut yhden vuoden kaupungissa ja siellä ehkä…—Hän päätti kirjoittaa pastuurska Levonille ja tiedustella…
Sitä loistavaa iloa, sitä säteilevää onnea kaikkien kasvoilla, kun illallispöydässä, jolloin juuri suurta tapausta jännityksellä odotettiin, Esteri Kalm ja nimismies kuultiin yhtäkkiä kiihkeässä väittelyssä.
»Suvaitkaa, neiti Esteri», sanoi nimismies kohteliaasti kumartaen, vaan ivallinen hymy huulilla, »suvaitkaa minulle todistaa ajatustapani alhaisuus siinä, kun sanon 'kansan villitsijöiksi' niitä, jotka puhuvat 'kansasta' ja 'kansan pyhästä tahdosta', ja että nämä villitsijät vain ajavat omaa kunniaansa kiihoittamalla raa'an kansan intohimoja».
»Jollette todella siinä voi nähdä tahi ajatella mahdolliseksi muuta, niin ajatustapanne on alhainen tai on käsityskykynne puutteellinen», sanoi Esteri kiivaudella.
Naisten joukossa kuului hämmästyksen suhinaa. Esteri tunsi jonkun tyrkkäävän häntä kylkeen, ja kun hän katsoi sivulleen, näki hän forstmestarinnan nuhtelevan katseen. Mutta Esteri jatkoi väittelyä.
Nimismies, sangen keskinkertainen järjeltään, komeasti ratsasteli opituilla lauseilla, vaan suistui pian satulasta. Väittely olisi siihen tauonnut, mutta oli muita halukkaita. Esteriä ahdistettiin edestä ja sivuilta. Sitä enemmän Esteri innostui.
»Esteri», sanoi rovastikin kerran, kun syntyi niin pitkä äänettömyys, että hänkin ehti saada sanan suustaan, sillä hänellä kului hyvä aika ensin tyhjää sylkeä töpehtiessä. Hän sanoi, että Esterin käsitys kansasta on liian korkea, idealiseerattu. Ja hän käski Esterin tulla studeeraamaan kansaa ylöskannossa, jossa sen parhaiten tulee näkemään ja tuntemaan: siellä ilmoittivat väärin lehmälukunsa, tuovat huonoimmat heinänsä ja jyvänsä.
Esteri jätti vastaamatta rovastille.
»Ja ne kuitenkin siellä ylöskannossa ovat talonpoikia», sanoi nimismies, joka tunsi taas jaloilleen päässeensä. »Mitä sitten piiat ja rengit!»
»Piioissa ja rengeissä on monta tosi aatelista», sanoi Esteri.