Forstmestari oli tyytyväinen heti ensimäisiin merkkeihin ja uskoi että parantaminen käy vikkelästi kuin hampaan ottaminen. Hänen äänensä olikin kuin hammaslääkärin, joka ryhtyy kiskomaan pois hammasta rauhoittaen potilasta, mutta hänen sanansa olivat kuin pihdit, jotka armotta käyvät kiinni.
»Katusanomalehtien mielipiteitä!»
Esteri hämmästyi ja silmää räpäyttämättä seurasi katseellaan forstmestaria, joka lähti kävelemään edestakaisin nopein askelin.
Nimismiehen luona väitellessään oli Esteri ahtaalle joutuessaan odottanut apua isältä toivoen, että hän avaa suunsa ja puhuu niin että tajuavat nuo pikkusielutkin, joitten ajatuksen juoksu oli matala ja näköpiiri säälittävän ahdas. Kun niiden joukkoon Rautiainen oli lukenut isänkin, niin se, ja juuri se oli Esteristä ollut sietämättömämpää kuin Rautiaisen kömpelö ja raaka iva.
Forstmestari kulkiessaan puhui yhtämittaa, puhui tyynesti ääni ylhäinen kuin ryhtinsä, ja sanat varmat kuin askeleensa. Kädet selän takana hän kumosi kaikki, mitä Esteri oli lausunut kylässä väitellessään, osoitti hulluudeksi sen, mikä Esteristä oli innostuttavinta, narrimaisuudeksi, mikä oli ihanteellista, alhaiseksi, mikä oli ylevää, raakuudeksi mikä oli kaunista.
Esteri istuessaan nojatuolissa katsahti hätäytyneenä ympärilleen kuin olisi etsinyt apua. Mutta hän oli yksin! Kuin säikähtäen hän painoi kädet silmilleen.
Forstmestari pysähtyi Esterin eteen kumartaen ja sanoi kuin olisi jo hammas otettu:
»Sellaiset ovat minun mielipiteeni.»
Esteri poisti kädet silmiltään, kohotti päänsä ja sanoi:
»Niissä ei ole paljon sydäntä!»