Forstmestari oikaisihe. Rinta korkeana ja pää takakenossa katsoi hän
Esteriä kuin ihmeissään.
Esteri jatkoi:
»Eikä niissä ole järkeäkään.»
Forstmestari kohotti kulmakarvojaan, sitten rypisti ne, ja hänen äänensä jyrisi, kun hän sanoi:
»Siis tahdot sanoa, että minun mielipiteeni ovat—»
Esteri keskeyttäen jatkoi hänen lausettaan:
»Pöyhkeitä ennakkoluuloja, töyhtökypärä päässä, kilisevät kannukset kiiltonahkasaappaissa ja ruoska kädessä!»
Forstmestari pyörähti astumaan, pysähtyi toiselle puolen huonetta ja sieltä, kohottaen kätensä sanoi:
»Jätän sinut miettimään, että minä olen sinun isäsi!»
Esteri jäi katsomaan hänen jälkeensä kuin kysyen itseltään: Kuka on tämä herra, jonka ryhti ja ääni on kuin pelätyn ja kunnioitetun forstmestarin ja tukka valkoinen kuin kesäyön ukolla, jonka hopeasuortuvat hänen otsaansa koskettivat, kun hän istui hänen sylissään pää hänen olkaansa nojaten? ja missä ovat nämät? Siitä tuntui olevan kauan kuin monta, monta vuotta, kun hän heitä oli tavannut. Kumpikin oli kuin unta.