Esteri nousi ja katsahti ympärilleen.
Tämäkö on koti?
Tuntui niin yksinäisellä, kylmältä ja pimeältä. Hän juoksi vinttikammariinsa. Etsi kiireellä esiin Laurin valokuvan, jonka ääreen istahti. Ja mieleen selvisi Laurin kaunis muoto. Hän tunsi hänen kätensä käsissään ja kuuli äänensä, niinkuin kerran syysillan pimeydessä: Minä rakastan!
»Hyvä Jumala! Minähän rakastan! Minä se rakastan! Minä! Minä rakastan sinua!»
Hän veti henkeä syvään. Ja se tyhjyys rinnassa täyttyi.
Laskeutuneena auringon ruskotus ehtimättä sammua oli muuttunut nousevan auringon hohteeksi, joka loisti kammariin, avonaisesta ikkunasta puutarhan koivut tuoksuttivat lehtiensä lemua ja heleänpunaisen järven takana viheriässä metsässä kukkui käki.
Esteri kiiruhti alas, hiipi forstmestarin työhuoneeseen, äidin kuvan luo itkemään ilonsa ja onnensa runsautta.
VIII
Kammariinsa palattuaan Esteri ryhtyi kirjoittamaan »juhannusyön kirjeensä»!
Mitä hän kirjoittaa?