Tuhansillakaan sanoilla hän ei saisi sanotuksi, mitä hän tuntee, ja se on kuitenkin sanottu yhdellä sanalla: rakastan. On aivan kuin sanotaan: aurinko paistaa. Mutta kuka voi selittää kaiken sen, mitä se merkitsee!
Mentyään viemään postiin saikin hän siellä Laurilta kirjeen.
Sydämetön kirje!
Se oli kaukaa sydänmaalta, lähetetty matkamiesten mukana ensimäiseen postipaikkaan. Lauri oli muuttanut alkuperäistä matkasuunnitelmaansa, lähtenyt suoraan korpimaille. Matkansa oli kestävä kauemmin kuin mitä oli lähtiessään arvellut. Esterin oli aivan mahdoton kirjoittaa hänelle koko aikana. Satunnaista on, saako hänkään kertaakaan lähetetyksi sanaa. Tietysti hän on käyttävä hyväkseen pienintäkin tilaisuutta. »Niin että juhannusyötäsi en näe ennen kuin syksyllä, mutta silloinpa sen näenkin sinun silmistäsi—sen katseen, jonka näin 'maailman lopussa', ja jonka näen hengessäni aina.»
Tietä kulkiessaan Esteri luki toistamiseen tuhruiset, lyijykynällä kirjoitetut taskukirjanlehdet, kääri ne kokoon ja pisti povelleen.
Kauheita lehtiä! Julmia! Hänen piti olla mykkänä! Koko kesä mykkänä! Oli kuin häneltä olisi leikattu kieli, juuri silloin kun sydän oli täynnä, kun sanat olisivat juosseet koskenkuohuina.
Aivan kuin olisi toivonut jotakin lohdutusta saavansa tähän onnettomuuteen, kiiruhti hän kulkuaan tavoittaakseen Juhon, joka kuljeksi ja seisoskeli kujalla.
Juho oli asettunut odottamaan Esteriä. Lähelle tultua hän tervehti nostaen lakkia äänettömänä ja toisessa kädessä paperilappu. Mutta Esteri ojensi hänelle kätensä tervehtien sellaisella ilolla kuin nyt vasta olisi tavannut hänet pitkän ajan kuluttua.
»Mutta jopa sinä olet laihtunut», sanoi hän ja huomatessaan lipun Juhon kädessä säikähtyen huudahti: »Herra siunaa, sinusta on tullut aivan mykkä?»
Juho alkoi änkyttää, että ei hän juuri mykkä ole.