»Huomenna käymme Esteri-vainajan haudalla», sanoi forstmestarinna liikutettuna ja sydämensä halusta saada aikaan täysi sovinto.
Juho oli tullut sisään ja seisoi, kunnes päännyökkäyksellä sai ilmoitetuksi olevansa hevosineen valmis. Hän koko ajan katsoi pitkään Esteriä ja vielä ovellakin painaessaan sen verkalleen kiinni.
Juhon mukaan valmistautuivat lähtemään toiset, Esterin oli puhe tulla vähän myöhempään toisella hevosella. Hän yksin jäätyään syöksyi forstmestarin työhuoneeseen, painoi rintansa seinää vasten ja kurotti ristiin kouristetut kätensä kuvaa kohden, joka oli ylhäällä hänen päänsä päällä.
»Äiti! Äiti! Mitä on tämä elämä? Vaihtuvia kuvia vain! Vaihtuvia ja haihtuvia. Ei ole mitään, joka pysyy, ei mitään! Sinun rakkautesi olisi ollut. Sinä olisit minua rakastanut aina, aina. Minä sen tunnen. Tule siis, tule!»
Esteri siirtyi keskilattialle.
»Sinä et voi. Sinä tulisit, jos voisit. Mutta minä tulen sinun luoksesi.
Ja sinä otat minut vastaan, sillä sinä tiedät, että minä olen syytön.»
IX
Vinttikammarissa oli vihdoin kaikki järjestetty. Ja ovelta hän vielä silmäsi taakseen, palasi takaisin ottamaan lattialta pienen paperirikan ja oikaisemaan vuoteensa peitteen. Laskeutuessaan portaita muisteli hän, olisiko vielä jotakin tekemättä jäänyt tai joku seikka unohtunut. Mutta pihalla hän säikähti jokaista ääntä, astui hitaasti ja järven tielle tultuaan poimi kukkia metsän laiteesta, vaan päästyään metsään, ettei kukaan talosta häntä enää voinut nähdä, lähti juoksemaan minkä ehti. Yhtäkkiä hän pysähtyi katsomaan taakseen, tuleeko hänen jälessään Hupi.
»Senhän on susi syönyt!»
Mutta taas juostessaan kuvitteli hän, että Hupi haukkuu pihalla ja houkuttelee ihmisiä järvelle.