»Mitä teillä on tekemistä minun kanssani!»
Se olikin vain harakka, joka nauroi.
Hänen eteensä tuli polku. Se johti Juhon mökille, jonka katto metsän lomitse näkyi. Hän puristi kädet nyrkeiksi ja lähti mökille päin.
»Juho ei ole kotonaan.»
Kalle jossakin vihelsi »Voi äiti parkaa», ja metsästä kuului ryskettä, joka läheni. Esteri purskahtaen itkemään, syöksyi vesakkoon, mutta kompastui ja kaatui mättäitten väliin eikä jaksanut siitä nousta.
Hänet nosti siitä Juho, joka varsin vähällä vaivalla sai sanotuksi:
»Minä näin, etteivät sinun asiasi olleet hyvin.»
Hän otti Esteriä kädestä, talutti häntä kuin lasta, ja saatettuaan tielle, käski hänen mennä taloon, muuttaa vaatteet ja lähteä heti vieraisiin.
»Mutta elä tanssi», varoitti hän ja kääntyi takaisin polkua mökilleen päin. Hän kuitenkin kiersi metsää talon läheisyyteen katsomaan syrjästä, kunnes näki Esterin nousevan Antin kärryihin ja lähtevän pitoihin.
Niin huonosti ei Juho ollut osannut ajatella Esterin asiain olevan. Eikä sitä varten ollut pitotalosta lähtenyt kuljeksimaan kyydittyään sinne herrasväkensä. Oli vain lähtenyt omille retkilleen, niinkuin usein ennenkin oli tehnyt, vaikka tapana oli että rengitkin viipyivät koko pitojen ajan vierastalossa, missä heidätkin kestittiin niin kuin heidän hevosensakin. Hevosensa hän jätti, mutta itse katosi, siihen saakka kun pidot alkoivat loppuun lähestyä. Ja kun nähtiin Juhon lähtevän ja tulevan kuin salaa, oli leikin päältä sanottu että Juho käy aarteella, ja jotkut niin uskoivatkin. Ja totta se olikin. Niin hän nytkin oli lähtenyt aarteelleen, mutta oli kuin köydellä vedetty käymään ensin kotitalossa.