Häntä veti sinne Esterin silmät. Ne olivat hänestä olleet oudot äsken, kun hän kävi sisällä hevosesta ilmoittamassa. Hän oli ne ennen tarkoin tuntenut joka päivä nähtyään pienestä alkaen, läheltä ja kaukaa ja monenlaisina, vihassa jos lemmessäkin, ja hänen sydämensä oli hänelle silloin kuin avattu kirja. Hän tiesi mistä Esterin riemu, tiesi mistä hänen surunsa, tajusi hänen kyyneltensä synnyn Kallen viheltäissä »Voi äiti parkaa», ja Kalle vieläkin oli yritellyt houkuttelemaan Esteriä polvelleen niinkuin ennen. Vaan Esteri olikin nauranut noille sävelille, ja nauranut kirkkaasti! Onnellisempihan Esteri olikin kotia tultuaan kuin ennen lähtöään. Vertaisenaan jopa itseään parempana piti häntä forstmestarinna, joka oli ollut vain puoli äitiä, sellainen, jonka Juho omasta kokemuksestaan tunsi ja siitä, mitä oli nähnyt, tiesi äitipuolien usein olevan. Ja forstmestari, joka Juhon mielestä ei ennen ollut kumonnut sääntöä, että jolla äitipuoli, sillä isäpuolikin, oli ottanut Esterin kaupungista vastaan kuin sulhasherra morsiamensa. Mutta niin kirkkaaksi nauruksi oli Juhon mielestä tämä onni ollut liian pieni. Tämä sama onnihan oli Esterille paistanut tänä iltana täydeltä terältä, ja kuitenkin hän valkoisessa juhlapuvussaan oli kuin mustiin verhottu kirkonalttari.
Juho hätkähti, kun hän taloon poikettuaan Antilta kuuli, että ryökkynä oli mennyt järvelle päin. Kuin vainukoira hän jälkeen lähti, ja harakan räkätystä seuraten tapasi Esterin vaipuneena rupaiseen mättäänkoloon.
Kun Esteri oli ollut pieni lapsi, joka hyvän äitinsä menetettyään oli kuin reestä pudonnut ja tielle jätetty, oli Juho ollut silmänä ja korvana häntä tapaturmilta varjelemassa, sitten suurempana hänen paimenenaan pahaa vastaan ja parhaan ymmärryksensä mukaan neuvonut, nuhdellut ja lohduttanut. Hän oli tuntenut ylpeyttä verratessaan Esteriä toisiin lapsiin, aivan kuin Esterin etevämmyys olisi ollut hänen ansionsa. Kun hän saatettuaan Esteriä hänen kaupunkimatkallaan oli vielä kerran silmännyt taakseen kärryistään ja nähnyt avaralla, ruohoisella kievarinpihalla Esterin seisovan ypö yksin, niin hän silloin mielessään oli toivottanut, mitä sydän ja järki parasta keksi: kumppanin, kunnossa vertaisen. Sitten aina kun Esteri oli hänen mieleensä tullut, oli tullut se nuorukainenkin, ylevä ja kaunis, asettuen seisomaan Esterin vierelle viheriällä nurmikolla. Ja heidän takanaan seisoi hymyillen hyvä hengetär, jota he eivät nähneet, mutta hän Juho näki ja hän heille hänet kuvaili. Sen ylevän ja kauniin nuorukaisen luuli Juho kuolleeksi ja Esterin seisovan hänen ruumisarkkunsa ääressä, kun hän seisoi salissa silmänsä pimeinä forstmestarin ja forstmestarinnan syleillessä ja suudellessa ja onnentoivotuksia vuodattaessa hänen ylitsensä hänen syntymäpäivänsä johdosta. Mutta nyt? Sehän olikin se nuorukainen kelvoton, sydämetön, tyhmä, houkkio, joka oli luullut löytäneensä toisen paremman ja sysännyt Esterin silmälleen liejuiseen mättäänkoloon!
Se oli surullista, mutta muu se kuitenkin Juhon mieltä raskaammin painoi, kun hän Esterin siitä ylös nosti ja lähti häntä taluttamaan. Tämä oli niin tuttua, oli kuin hän olisi nostanut sitä pientä tyttöä, joka oli langennut otsaansa kuhmun tahi nenänsä veriin, joka usein oli juossut hänen jälkeensä ja pistänyt pienen kätensä hänen kouraansa. Silloin ja sitten myöhemmin, kun hän lohdutteli Esterin silmät kirkkaiksi, kun tämä haki hänen läheisyyttään surussaan, oli Juholle usein tullut mieleen ajatus, että kerran on juopa aukeava heidän välilleen, kun Esteri tulee omavaraiseksi, ettei tarvitse hänen apuaan. Ja kun se hetki yhtäkkiä oli todellisesti edessä, silloin kun hän saattoi Esteriä hänen kaupunkimatkallaan, niin hyvästiä jättäessä takerrutti hänen kielensä sanattomaksi ajatus, että tämän jälkeen kun tapaavat toisensa, ei hän ole Esterille muu kuin se mikä muutkin eikä Esteri hänelle muuta kuin mikä muillekin. Mutta juuri se, ettei niin nyt ollut, tuntui raskaalta. Hän itse olisi tarvinnut taluttamista, niin piti ruveta toista taluttamaan, hänen, jolta oli kaikki mennyt, piti tukea sitä, jolla kuitenkin vielä oli koko elämä edessään. Hänen, jonka oli pitänyt viskata järveen puukko tupestaan, jonka silmä katseli köyttä kuin juopon silmä pikariin kaadettua viinaa, hänen piti juosta sellaisen jälessä, joka kompastuu ensimäiseen mättääseen. Hänen piti ruveta lohduttamaan sitä, jonka päivä oli vain pilven taa mennyt, kun itselleen oli maa harmaata sarkaa, puut mustaa verkaa, taivasta ei ollenkaan.
Kun Juho lymypaikastaan muutaman pellonaidan takana oli nähnyt Esterin hevosen katoavan metsän taakse, istahti hän pientareelle.
Mitä varten hän ketään auttaa? Mitä varten hän ketään säälii? Mitä varten vartioi Katria kuin aarretta? Minkävuoksi ei aja häntä mökistä ja polta mökkiä tahi molemmat yhdessä?
Juho kohotti päätään ja kuunteli. Kuului vihellystä järveltä. Hän hypähti ylös, kyyrysillään juoksi pellonojia, poikkesi metsään ja kiersi mökkinsä taaksen harjanteelle, josta näki Kallen istuvan veneessään ruohikon rinnassa hänen mökkinsä edustalla. Juho kaivoi kätköstään tuohitorven, johon puhalsi niin että silmät päästä pullistuivat, ja yli järven ja yli metsien vyöryi kamalaääninen mölähdys, jota kaikkialla, mihin vain ääni ylti, äänettöminä kuunneltiin kuin viimeisen tuomion ennettä.
Kalle sieppasi airot ja lähti soutamaan pakoon kuin olisi pelännyt viimeistä tuomiota enemmän järvellä kuin maalla. Juho kätki torvensa ja lähti kulkemaan kierrellen ja lymyillen kuin karannut tuomiovanki.
Kiirettä hänellä ei olisi ollut pitotaloon, vaan hän kuitenkin juoksi milloin sopi. Hänestä tuntui, että Esterille voi tapahtua jotakin, jos hän ei ole siellä.
Susannanpäivän ilta loisti kirkkaana apteekkarilla. Elokuun harsoinen illanhämy karkoitettiin kynttelien ja lamppujen paljoudella. Siihen oli erityinen syy. Tuomarin Alice oli suostunut vaihtamaan toivotun ja odotetun aatelisnimensä koruttomaksi Kaukoseksi. Tähän hänellä oli kaksikin syytä: apteekkari kyllästyneenä viimein odottelemiseen oli alkanut lämmittää rovastin Sigridiä, ja nimismiehellä oli ruvennut liian usein olemaan asiaa forstmestarille. Kihlaus julkaistiin nyt pidoissa. Ja se lisäsi ääntä laseille ja vilkkautta tanssille.