Kun Juho saapui pitotalon pihalle, oli joukkoa ulkona katsomassa iloisen tanssin menoa valaistussa salissa, jonka avonaisista ikkunoista tulvasi pihalle pianon metalliset säveleet ja tahdinmukainen kenkäin kihnaus lattiaa vasten. Joukossa lasketeltiin sukkeluuksia tanssivista ja muista huomioista. Nimismiehen renki, tunnustettu tanssitaituri, koppoi käsiinsä muutaman kaikella kiireellä juoksevan piian ja hänen kanssaan pyörähytteli valssia siinä pihalla.
»Jaska se pitäisi olla tuolla salissa näyttämässä niille tanssin mallia», sanottiin joukossa.
»Mutta katsokaahan!» sanottiin sitten, kun Jaska oli tanssinsa lopettanut piian viimein karattua hänen käsistään. »Tule katsomaan sinäkin, Jaska! Tule katsomaan vertaistasi!»
Salissa oli forstmestari tyttärensä Esterin kanssa tanssitantereella, joka oli joutunut heidän valtaansa yksinään. Forstmestari tuli, näki ja voitti. Itse Jaskakin pihalla lausui tunnustuksensa, ei yksistään vain suullaan, vaan sydämelläänkin. Ei ainakaan tässä läänissä ollut tähän asti vertaistaan nähnyt, vaan nyt hän näki parempansa!
Äänekkäästi ihasteltiin »komeaa paria». Se on pysty tervaskanto tuo talvipäinen ukko. Ja passaa hänen siinä pyöriä ja pyöritellä ylpeänä, sillä ei ole joka papalla tuollaista tytärtä. Kukahan tuonkin hempulaisen polvelleen istuttaa? Kelvanneeko tämän pitäjän herroja? —Kelpaa! Mikä ettei kelpaisi, kun ei kuulu halpana pitäneen Piipari-Kallen polviakaan.—Piipari-Kalle valehtelee. Joka valehtelee yhtä mainiosti kuin viheltääkin! Kehuu, ettei koko pitäjässä sitä sievää piikaa, jonka luhdissa hän ei ole ollut, ja monta on talontyttöä jonka kammarin ikkuna syys-illan pimeässä on hänelle auennut.
»Kyllä minä tiedän, kenen polvella tuo tyttö istuu!» sanoi Jaska ylpeästi, ja kaikki olivat ääneti, kuin olisi sen sanonut itse nimismies, jonka nyt tiedettiin olevan se, joka Esterin polvilleen istuttaa.
Pari liiteli salissa, milloin kiertäen itsensä ympäri, kuin olisi toinen toistaan koettanut kietoa, milloin liikehti edestakaisin aivan kuin ensin toinen koettaen tavoittaa toista, joka pakeni, ja sitten taas toinen vuorostaan.
Kaikista salissa olijoista oli tämä kaunis elävä taulu: »isä ja tytär». Mutta aina valmiilla arvostelulla oli kuitenkin sijaa. Tytär olisi saanut olla parempi! Hänen tanssinsa oli kaunista, ja koko ulkonainen olentonsa, mutta … pastorin Sandralle oli joku hänen tuttavansa kaupungista kirjoittanut jotakin jostakin ylioppilaasta ja Esteristä, ja juuri Esteristä sitä jotakin. Sitä paitsi jo ilman tätä jotakin olisi Esteri ollut epäonnistunut kauniissa taulussa. Johan yksi ja toinen oli itsekseen pudistanut arveluttavasti päätään ennen Esterin kaupunkiin menoa, ja nythän oli nähty hänet tänä kesänä. Mutta sitä vaikuttavampana esiintyi taulussa forstmestari, mieltäylentävänä »tuhlaajapojan» isänä.
Mutta forstmestarinna katsoi isää ja tytärtä suu hymyssä ja silmissä kostea kiilto, onnellisempana kuin jos tytär olisi ollut hänen omansa.
Hän oli Esterin kaupunkiin mentyä alkanut tuta raiskan kaivavan silmäänsä. Piparkakut nimittäin olivat sittenkin tietämättömällä tavalla vähenneet, ja marjahillossa hän oli tavannut sormenjälkiä, jotka hän aina ennen kumoamattomilla seikoilla oli todistanut Esterin sormien tekemiksi. Margaretha ja Pauli, jotka yhdessä olivat syyttäneet Esteriä, syyttivät nyt toisiaan. Ja Esteri oli hyvän kuukauden ollut kaupungissa, kun salissa tavattiin pöytälamppu lattialla särkyneenä, ja kysyttäessä kuka oli syyllinen, pieni Einar lapsen viattomin katsein vastasi: Esteri. Lasten ja imeväisten suusta saatte totuuden kuulla, ja se totuus oli katkera, minkä forstmestarinna ymmärsi Einarin vastauksesta. Hän ei voinut enää salata itseltään, että hänkin yhtä umpimähkäisesti, mutta yhtä lujalla uskolla oli syyttänyt Esteriä. Hän oli luottanut omien lastensa pienimpäänkin sanaan, vaan Esterin puolustaessa itseään hän oli häntä häväissyt Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kylmäkiskoisessa taistelussa, joka Esterin jäykän vastustuksen takia oli vain kiihtymistään kiihtynyt heidän välillään, oli hän kaiken syyn lukenut Esterille. Mutta kun hän pitkinä viime talven iltoina, muitten töitten loputtua, nukkuvien lastensa keskellä valmisteli varustuksia tulevaa pienokaista varten, joka ehkä ei ollut näkevä häntä, äitiään, kostutti hän kyynelillään pienet paidat ja myssyt ajatellessaan omille lapsilleen äitipuolta. Ja se raiska hänen silmässään näkyi malkana. Silloin hän olisi ollut valmis nöyrään ja avonaiseen tunnustukseen Esterin edessä, että hän oli paljon rikkonut. Mutta sitten se tuntui tarpeettomalta, ja hän päätti korvata kaikki entiset puutteellisuutensa teoilla. Hän valmistautui Esteriä vastaanottamaan äidillisellä rakkaudella. Vaan Esteri olikin kasvanut yli hänen päänsä, ei tarvinnut hänen äidillistä rakkauttaan eikä kaivannut. Kun Esteri ei ollut sitä saanut, niin ei hän ollut siitä velkaakaan, ja forstmestarinnan kaikki osoitukset hän otti kohteliaisuutena ja maksoi ne heti kohteliaisuudella. Forstmestarinnalle ei ollut pienintäkään lohdutuksen pisaraa tuskansa lievittämiseksi, jota tunsi, kun isä ja tytär pian joutuisivat vihollisina vastatusten. Heidän sanansa toisilleen olivat puukonpistoja hänen sydämeensä, sillä hän heidät oli vuosien kuluessa vieroittanut toisistaan. Sitä hän ei voinut itseltään tinkiä millään. Jos ei ollutkaan ennen tiedoin ja tahdoin väärin todistanut Esteristä, oli hän sen kuitenkin tehnyt. Mutta oliko hän koskaan Esteriä pienenä lapsena sylissään juoksuttanut isän syliin hypiteltäväksi ja suudeltavaksi? Enintään oli opettanut Esteriä noudattamaan mitä hyvä tapa vaati: Sinäkin, Esteri, mene sanomaan hyvää yötä. Eikä hän ollut siitä niin välittänyt, jos Esteriltä oli jäänyt hyvä tapa noudattamatta.