Ovikello soi. Ja niin mahdottomalta kuin neiti Smarin oli pitänytkin ja piti Esterin tuloa, riensi hän itse avaamaan ja sai syliinsä Esterin, ei niinkään enää hämmästyksekseen kuin ilokseen ja riemukseen.
Mitä olisi ollut tähän verraten, jos olisi saanut vaikka ahdinkoon asti täyteen tyhjät huoneensa koululaisia!
Niitä ei ollut hänellä kuin yksi ainoa, muuan pellavatukkainen köyhä maalaispoika, joka viime vuonna oli käynyt pari kertaa viikossa armopäivällisellä neiti Smarinin luona ja nyt saanut koko hoidon maksuttomasti.
»Minulle piti tulla kaksi sisarusta, muutaman kruununvoudin tyttäriä», selitti neiti Smarin, kun Esteri ihmetteli huoneitten tyhjyyttä. »Mutta lukukauden alettua sain heidän mammaltaan kirjeen, että tyttäriään kaupunkiin tuodessaan hänen oli onnistunut saada heidät sellaiseen paikkaan, jossa oppivat saksaa, nimittäin pastuurska Levonin pensionaattiin. Siellä he olkoot ja oppikoot, niin he kuin muutkin, ajattelin. En välitä!»
Eikä neiti Smarin todella välittänytkään. Paitsi pientä turvattoman lapsen eläkettä entisen ja edesmenneen majurin naimattoman tyttärenä oli hänellä sievä pääoma, jonka hän, samoin kuin hänen sisarensakin, forstmestarinna, oli muutamia vuosia sitten saanut lähempien sukulaisten puutteessa perintönä joltakin äidinpuoleiselta tädiltä. Tosin tämä Jumalan siunaus olisi hänelle ollut mieluisempi jo aikoja ennen, silloin kun vanhempain varattomuuden takia täytyi opintonsa jättää keskeneräisiksi vastoin harrasta haluaan ja sitten suureksi surukseen, kun kotipaikallaan lastentarhaa pitäessään tuli huomaamaan ja huomautetuksi, että hänellä oli harvinaiset taipumukset pedagogiikkaan, jota intohimoisella hartaudella luki ja tutki. Mutta hyvä oli saamansa perintö näinkin, sillä eläke yksinään olisi ollut niukka. Nyt oli toimeentulonsa turvattu, ja koululaisia hän perinnön saatuaan piti enemmän hänelle rakkaan asian harrastuksesta kuin ansioikseen. Hänen erimielisyytensä kasvatus-asioista pastuurska Levonin kanssa, joka tuli saksalaisine piikoineen, voittaen heti suosiota, ei ollut kateutta kalavedestä, vaan vakaa luottamus omaan etevämmyyteensä. Hän oli pastuurska Levonia ja hupsuja ihmisiä nauranut ivallisesti. Nyt hänen puolestaan olisi pastuurska Levon saanut vaikka suurilla kirjaimilla seinäänsä maalata: Maailman paras pensionaatti. Hän olisi sille hymyillyt, mutta itseään tarkoittaen: olihan hän itsekin lyönyt yhtä suuriäänistä rumpua itsestään. Ja mikä hän oli?
Siitä hän oli tehnyt tunnollista tiliä itsensä kanssa. Se ei ollut juuri hauskinta työtä, mutta ei hän koskaan ollut niin tyytyväinen ja iloinen ollut kuin nyt tuntiessaan ja tunnustaessaan, että hän on yksi tyhmimmistä.
Hän oli usein muistanut entisiä ottelujaan Esterin kanssa, kamppailua sanoin ja katsein. Ja elävimpänä kaikista oli hänellä muistossa muuan tapaus, kun he seisoivat vastatusten, hänellä kädessä Esterin kirje, jonka Esteri oli kirjoittanut isälleen ja sulkenut näyttämättä hänelle ja kysymättä neuvoa häneltä! »Minkä vuoksi sinulle ei kelpaa, niin kuin muille, minun neuvoni, miten kirjoitetaan isälle?»—
»Sen vuoksi, että se olisi teidän viisaasta päästänne eikä minun sydämestäni.»
Kun he illalla, vanhan tapansa mukaan, nyt istuivat neiti Smarinin kammarissa puhellen yhtä ja toista johtuen muistelemaan viimesyksyisiä asioita, nauroi neiti Smarin ja sanoi:
»Sinä, Esteri, mahdoit ajatella minusta, että parempaa idioottilaitoksen tirehtöörskaa kuin minun tätipuoleni ei maa päällään kanna!»