Esteri hämmästyi yhtä suuresti sitä, että hän todellakin oli niin voinut ajatella, kuin sitä, että täti arvasi melkein sanalleen.
»Minulla oli itselläni heikko kätkeytynyt tunne siitä, että niin minä olen, ja minä näin tuomioni sinun katseestasi ainakin joskus. Muistatko otteluamme isällesi kirjoittamastasi kirjeestä? Minä pelkäsin, että sinä siinä kirjoitat: Jos olette tahtonut lapsestanne ulkokullaisen silmäinpalvelijan, valehtelijan ja vähintään pienen varkaan, niin olette osannut sijoittaa hänet juuri oikeaan paikkaan ja voitte siis olla täysin tyytyväinen!—Niin luin silmistäsi ja minua hävetti ja suututti ja hyppyseni repivät kirjeesi pieniksi silpareiksi.»
Neiti Smarin rupesi itkemään. Ja kun Esteri kävi häntä lohduttamaan, sanoi hän:
»Anna minun itkeä, minä itken ilosta. Minullakin on ketä minä rakastan, jos saan tyydyttää sydämeni janoa, sillä minullakin on sydän. Se on ollut kuolluksissa, tyhmyyden vankina. Se alkoi sykkiä silloin kun kotoasi lähtiessä istahdimme kärryihin. Isäsi oli antanut sinut täydellisesti sinut minun valtaani, ja minä tunsin kuin jonkunlaista omistusoikeutta sinuun. Minä tahdoin olla äidittömälle äiti. Ja kun rengin lähtiessä kotia ajamaan sinä kievarin pihalla seisoit niin yksinäisen ja jätetyn ja hyljätyn näköisenä, sykki sydämeni ja minä halusin, voi miten sydämeni paloi halusta saada sinut sulkea syliini omanani. Mutta kun minä sinua kutsuin tulemaan, niin sinä käännyttyäsi minua katsomaan näytit pelästyvän ja purskahdit itkemään. Silloin nousi tyhmyys ja sanoi—»
Neiti Smarin keskeytti. Ja syntyi pitkä äänettömyys.
Viimein neiti Smarin taisteltuaan ajatuksissaan niinkuin taistelee se, jolla on rikos tunnustettava, haluten puhdistaa tuntonsa, sanoi:
»Minä luulin, että sinä olit rakastunut tuohon renkiin, ja olit kieroon kasvanut, pahantapainen, jonka ojentamiseen vaadittiin muka ankaruutta ja kaikenlaisia erityisiä toimenpiteitä.»
Esteri katsoi hämmästyneenä. Ei sen vuoksi että täti oli sellaista hänestä luullut. Vaan oli kuin olisi laskettu rautaristikko heidän välilleen, juuri kun hän oli kätensä kiertämäisillään tädin kaulaan, itkeäkseen sydämensä keveämmäksi ja sanoakseen lohdutuksekseen, että hän rakasti ja rakastaa Lauria, vaan Lauri, hänen äitinsä ja hänen sisarensa ovat hyljänneet hänet—rengeille! Mutta nyt? Kertoa se tädille olisi sama kuin pistää puukko hänen sydämeensä.
Ja niin joutui Esterin sydämen-asia heidän välillään sellaiseksi, johon ei kajottu. Neiti Smarin oli sitä ajatellut paljon ja ajatteli. Ja hän selitteli sen itselleen niin, että Esterin sydämessä oli ehkä ennen kuin hän Lauri Holma tapasi itsetiedottomana, kätkeytyneenä rakkaus johonkin lapsuudentoveriin—jotakin perää täytyi Miinan puheessa olla—ja tämä rakkaus nousi vastustamaan tunteita, jotka olivat syttyneet Lauri Holmaa kohtaan. Miten Esteri nyt oli tästä ristiriitaisuudesta selvinnyt vai oliko vieläkään selvillä, ei neiti Smarin osannut päättää. Hän ei osaisi antaa mitään neuvoa, arveli hän, jos Esteri siitä hänelle puhuisikin, sitä enemmän oli syytä olla tunkeilematta, kun hän ei sitä itse puheeksi ottanut. Ja joka kerta kun he illoin istuivat neiti Smarinin kammarissa puhelemassa ja johtuivat lähelle tätä asiaa, niin jäivät molemmat sitä äänettöminä mietiskelemään, kunnes kummankin katse kohtasi toisensa, jolloin he aivan kuin tahtoen salata ajatuksensa toisiltaan alkoivat puhella taas uudella vauhdilla.
Esteri puheli kotioloista paljon enemmän kuin ennen, enimmäkseen sisaristaan ja veljistään, joista neiti Smarin sai varsin elävän mielikuvan niin heidän ulkonäöstään kuin luonteestaan. Mutta forstmestarista ja forstmestarinnastakin sai neiti Smarin runsaasti pikkupiirteitä ja hyvin myötätuntoisia. Niin että neiti Smarinilta pian oli haihtunut epäilys ja pelko, että Esterin kotona ehkä oli tapahtunut joku yhteentörmäys, kun Esteri niin äkkiarvaamatta tuli. Hän oli lyhyesti selittänyt tulleensa harjoittelemaan pianonsoittoa.