Ymmärtäisiköhän, jos selittäisin, että itken sitä hupsua räätäliä, josta forstmestari varmaan on kertonut yleiseksi nauruksi? Että itken muistellessani, kun tuo mies teki työtä aamusta varhain myöhään yöllä, jokapäiväisenä leipänään puute, ihmisten sydämetön iva ja julma nauru, kun hän pingotti kaikki voimansa toivossa saada toteutetuksi aatteensa. Että itken sitä näkyä, kun ulkomailta tullut tieto samasta hyödyllisestä keksinnöstä oli kerralla raukaissut mies raukan äärimmäisyyksiin pinnistetyt voimat, niin että makasi sairasvuoteessaan luhistuneena ja kutistuneena, vaan silmät kirkkaina ja verettömät huulet hymyssä kuiskasi: »Nyt näkevät, että minä sittenkin oli oikeassa!» Mutta pappi hymyillen veti ristin kirkonkirjaan, kellonsoittaja pilkkalaulua loilottaen soitti kuolonkelloja ja haudankaivaja sääliessään siunattua maata siihen kiroillen kuopan kaivoi.
»Rakastiko hän teitä, isänne?» kysyi Esteri kuiskaavalla äänellä.
Opettajatar vavahti, kääntyi ja loi pitkän katseen Esteriin, jonka silmissä oli syvä suru.
»Esteri!»
Esteri istui rauhallisesti ja katseli kasvoihinsa paistavaa kuuta, opettajatar hänen edessään polvillaan, pää hänen sylissään, itkien rajusti. Mutta kun opettajattaren itku oli tyyntynyt, Esteri puristi hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä kuumille huulille.
Illallispöydässä neiti Rutanen oli iloinen ensikerran puoleen vuoteen ja puheli vilkkaasti kaikkien hämmästykseksi. Illallisen jälkeen hän leikki lasten kanssa kuin itse huimin huimimmista. Esteri oli jo sängyssään, kun opettajatar tuli kammariinsa. Hän luuli Esterin nukkuvan, liikkui hiljaa ja pani maata sanaa virkkamatta. Keveä mieli karkoitti unen silmistä. Hän kuuli, kun ruokasalin kello löi kaksitoista. Hetken kuluttua kuului Esterin ääni, hyvin hiljaa:
»Nukutteko?»
»En. Mutta minkä vuoksi sinä vielä olet valveilla?»
Esteri ei vastannut mitään, vaan jonkun ajan kuluttua sanoi:
»Minkä vuoksi ette enää koskaan kerro äitivainajastani?»