Esteri keikautti keinutuolin silmälleen, istui kuin uhaten neiti
Smarinia ja tuimalla äänellä sanoi:
»Mutta tehän olette kerrassaan höperö! Ja minä olen pitänyt teitä viisaana!»
Neiti Smarinin kirkkaat silmälasit tyynesti tuijottivat Esteriin, vaikka niiden takana punareunaiset silmät räpyttivät tiheästi.
»Mitä te tuijotatte?» jatkoi Esteri kuin ärsytettynä. »Onko teidän niin vaikea käsittää sitä, että minä en voi rakastaa heistä ketään!»
Hän nousi seisomaan ja katsoi neiti Smariniin, haluten sanoa: Sillä yksi ainoa on ollut, ja on oleva, jota minä rakastan!
Neiti Smarin talutti Esterin lepotuolin luo ja sanoi:
»Istu tuohon, lapseni.»
Ja siinä kun Esteri heittäysi lepotuoliin, hän oli itkun vallassa.
Neiti Smarin istahti tavalliselle paikalleen pöydän ääreen. Nyt kun hän oli Esterin saanut kerran näin lähelle, tahtoi hän saada hänet kokonaan vedetyksi ja puristetuksi sydäntänsä vasten. Kun Esterin itku oli tyyntynyt, sanoi neiti Smarin:
»Sinä rakastit Lauria?»