Vastausta hän ei saanut, eikä sitä tarvinnutkaan saada. Asia oli selvä.
Ja neiti Smarin jatkoi:
»Minkä vuoksi sinä sitten hänet hylkäsit?»
Esteri hypähti ylös, iski jalkansa lattiaan ja kädet nyrkeiksi puristettuina seisoi ja tuimin katsein tuijotti neiti Smarinin silmälaseihin. Oli aivan kuin hän olisi jo avannut suunsa sanoakseen jotakin, vaan lähti samassa kävelemään huoneessa, astui pari kertaa edestakaisin, meni neiti Smarinin luo, otti hänen silmiltään silmälasit, jotka viskasi pöydälle, istahti lepotuoliin ja sanoi:
»Lauri oli tyhmä.»
Esteri heittäytyi makaavaan asentoon, pani kädet päänsä taakse ja, niinkuin ennen, kun halusi äänettömyyttä, painoi silmänsä umpeen.
Mutta neiti Smarin löi nyrkin pöytään ja huusi:
»Harakka!»
Se oli neiti Levon. Ei tiennyt neiti Smarin, kuka tämän nimen oli keksinyt, vaan se nyt hänen mielestään hyvin sopi, kun hän muisti miten neiti Levon viime kesänä kulki Lauri Holman kanssa kadulla ja nauraa räkätti. Mutta sitten neiti Smarin löi kädet otsaansa:
»Voi minua onnetonta!»
Hän lankesi Esterin jalkoihin, kiemuroi siinä voivotellen kuin taudintuskissa.