Lehtori sai keksiä syitä Kirstin veljen viipymiseen ja pitää maantieteellisiä esitelmiään Lauralle harva se päivä. Ei olisi ollut aina aikaa, ja vaikea oli saada esitelmiin uutta mielenkiintoa sekä keksiä loppua, joka Lauraa tyydytti. Niin että lehtori oli helisemässä, kuten hän päivitteli.
Tukholmassa olivat jo niin kauan viipyneet, että kumpikin oli kyllästyksissään. Kuninkaan linnassa vierailu ei huvittanut Lauraa ollenkaan. Lehtori seuraavaksi päiväksi keksi keinon: osti joitakin leluja ja antoi Leenan viedä ne Päivölän Kirstille veljen tavaroina, jotka hän on jo etukäteen lähettänyt. Se oli uutta ja tyydytti jonkun aikaa. Mutta sitten tuli taas kova ikävä:
»Missä Kirstin veli viipyy?»
Leena tuli lehtorin avuksi satulippaineen.
Hän otti Kirstin veljen haltuunsa Tukholman kuninkaallisesta linnasta. Sieltä olikin helppo lähteä satumaailmaan. Ja täällä oli avaruutta liikkua. Eikä tarvinnut veljen tuloa kiirehtää, hän sai nyt viipyä huoleti joululahjaksi. Joulun aaton aattona loppui Leenan viimeinen kertomus:
»Niin kulki poika suistumatta Surman suuhun. Sillä hän oli reipas. Niin astui kaatumatta pahan Kalman kartanolle, sillä hän oli rohkea ja iloinen poika. Sitten tuli hän suureen kaupunkiin, jossa talot olivat koreasti valaistut ja sisältä kuului kaunis soitto, mutta taloissa ovet olivat lukossa, ettei minnekään päässyt. Sinne valaistujen ikkunain ääreen raukka olisi kuollut, mutta joulupukki tuli ja koppoi pojan konttiinsa. Ja huomenna hän tulee, kun joulukuusi on sytytetty. Sen pituinen se.»
Niin tulikin. Mukana oli ristimätodistus, nimenä: Veli Erkki.
Se oli reippaan näköinen poika. Katse avonainen ja rohkea ja suu sellaisessa hymyssä kuin olisi hän sanonut: Mehän olemme vanhoja tuttuja. Sillä oli vaaleanharmaja töyhtöhattu, lyhyt, tummanviheriä samettitakki, hopeanvärinen vyö, mustat polvihousut, punaiset sukat ja kiiltonahkakengät.
»Missä minä olen tuon nähnyt?» jäi lehtori tuumimaan nukkea katseltuaan.
»Missäpä sinä sen olisit nähnyt!» naurahti rouva leikkisästi.