»Olen minä jossakin nähnyt», vakuutti lehtori pannen käden otsalleen. Sitten jonkun ajan kuluttua sai hän irti muististaan, että muuan hänen entisiä oppilaitaan oli ollut tuon nuken näköinen. »Mikä hänen nimensä taas olikaan?» Lehtori koetti saada nimeä kiinni. Huomaamatta, että Leena, joka oli tullut seisomaan hänen eteensä, tarjosi teetä, lehtori vain katsoi häneen otsa kurtussa ja kummasteli ääneen: »Mikä kumma hänen nimensä olikaan?»
»Veli Erkki, Veli Erkki», vastasi Leena tokottamalla aivan kuin koettaen sitä iskettämällä iskettää lehtorin muistiin.
Lehtorin rouva ei voinut olla purskahtamatta nauramaan Leenan erehdykselle ja hänen hassunkurisuudelleen opettaessaan lehtoria. Mutta lehtori hymähti vain ja pehmoisella äänellään selitti Leenalle:
»Minä tässä vain muistelin muutaman oppilaani nimeä. Tuo Veli Erkki on hänen näköisensä.»
»Nii-iin», lausui pitkään Leena nauraen itsekin erehdykselleen. Mutta sitten alkoi puolestaan selittää: »Minusta tuo Veli Erkki vähän muistuttaa muuatta tohtoria, vai lieneekö ollut vielä aivan valmis tohtori?» Leena kääntyi kuin lehtorin rouvalta kysyäkseen, mutta tämä siirtyi toiselle puolen joulukuusta korjaamaan muuatta kynttilää, joka oli vähän, vaan ei ollenkaan haitalle asti, kallellaan. Ja Leena jatkoi: »Kumminkin se jo tohtoroi lomalla ollessaan. Mutta sitten se otti ja kuoli…»
»Eihän vain tapaturmaisesti?» kysyi keskeyttäen lehtori, josta alkoi tuntua, että Leena on samalla polulla kuin hänkin.
»Tapaturmaisesti!» vastasi Leena. »Tapaturmaisestipa hyvinkin. Sairaan luo oli haettu, hevosella, niin se hevonen pillastunut ja siinä rytäkässä…»
»Mikä hänen nimensä oli?» keskeytti taas lehtori.
»Niin, sanokaa te minulle!» huudahti Leena. »Sen minä vain muistan, ettei se kumminkaan Palotorninmäki ollut. Mutta rouva sen muistaa?»
»Tarkottaako Leena Vartiovuorta?» kuului rouvan ääni kuusen takaa.