»Vartiovuori juuri!» sanoi lehtori yhteen ääneen Leenan kanssa. »Erkki
Vartiovuori. Vai sieltä hän oli teidän pitäjästä.»
»Ei ollut», kuului rouvan lyhyt vastaväite.
»Naapuripitäjästä hän oli, Selän toiselta puolen», selitti Leena.
»Kanttorin poika.»
»Todellakin. Hänellä olikin kaunis lauluääni», sanoi lehtori. »Hän esiintyi usein iltamissa täällä soololaulajana. Hänen bravuurilaulujaan oli tuo, jonka sinäkin, Kirsti, niin hyvin laulat: 'Tuonne taakse metsämaan'. Hyvin miellyttävä, kelpo poika.»
»Sitäkö lehtori tarkotti?» kysyi Leena.
»Juuri häntä», vastasi lehtori.
»Heti minunkin silmääni pisti, että tuopa on sen tohtorivainajan näköinen», sanoi Leena ja ihmetteli: »Se on soma, kun nukeissakin voi tavata jonkun ihmisen näköisyyttä.»
»Eihän se ihme ole», sanoi lehtori. »Nukethan on ihmisen muotoisiksi muovailtukin. Mutta voi sanoa eläimistäkin, koirasta, kissasta tahi muusta eläimestä, että tuo on sen tahi sen henkilön näköinen.»
»On totta», hyväksyi Leena lähdössä salista. »Mutta», lausui hän hämmästyneellä äänellä ja pysähtyi ovelle, »eikö Laura tykkääkään Veli Erkistä?»
Laura oli panemassa nukkea laatikkoon. Hän oli hyvin vakavan näköinen. Painettuaan kannen kiinni hän vei laatikon etehiseen, aivan kuin jättääkseen sen lahjan joulupukille takaisin.