Kun nukke tuotiin kotia, niin vanha Leena, kyökkipiika, joka sattui olemaan läsnä laatikkoa avattaessa, siunasi ja löi kahta kämmentä yhteen, sieppasi nuken ja juoksutti sen lehtorin kamariin:
»Lehtori, katsokaa! Rouvanne koulutyttönä, ihan ilmetty.»
Lehtori ei ollut nähnyt rouvaansa ennenkuin aikaisena neitinä, oli tutustunut häneen vasta jonkun aikaa ennen kihlaustaan. Vikkelästi hän otti silmälasinsa, jotka lukiessaan oli pannut pöydälle, ja alkoi hymysuin tarkastella nukkea. Mutta hän epäilevästi pudisti päätään. Ei hän keksinyt mitään yhdennäköisyyttä nukessa. Hän päätteli itsekseen, että aina liioittelevan Leenan koko touhu johtui siitä, että Leena nähtävästi piti nuken taivaansinisiä silmiä ylen kauniina. Mutta ettei Leena mitenkään tulisi nolatuksi innostuksessaan, lehtori hänelle ominaisen hienon kohteliaisuuden lisäksi sanoi mahdollisimman ystävällisellä äänellä:
»Kyllä minä kuvittelisin rouvan pikku tyttönä hieman toisen näköiseksi.»
Leena oli hämmästyksissään aivan kuin olisi yhtäkkiä unesta herännyt siihen lehtorin eteen seisomaan. Ei nukke nyt hänestäkään ollut rouvan näköinen yhtään. Ja häpeissään hän itsekseen jupisi:
»Mikä minua taas höpsytti?»
Mutta miten ollakaan, nukke lehtorin käsissä sattui makaavaan asentoon, jolloin se sulki silmänsä. Silloin lehtori hämmästyneenä lausui:
»Todellakin! — Todellakin vaimoni näköinen.»
Hymy nuken kasvoilta oli kokonaan kadonnut ja suun ympärillä oli hempeän vakava, hieman surumielinen ilme.
»Soma nukke», ihasteli lehtori hyväntuulisena.