Hän riemastui kuultuaan, että vihdoinkin oli löytynyt nukke, joka miellytti Lauraa, hänen ainokaistaan. Hän ryhtyi heti puuhaan saadakseen nukelle oman varsinaisen asunnon. Teetti kerrassaan pienen rakennuksen, jossa oli kaksi huonetta, sali ja kamari, parahiksi suuria nukelle, täydellisesti sisustetut. Niin että kun tämä pieni talo oli sijoitettu lehtorin rouvan kamariin ja Laura saanut sen mielensä mukaiseen järjestykseen, Leena käskettynä katsomaan sitä huudahti:
»No mutta mun päiviäni! Ihan kuin oikeassa talossa, puntista prikkuun. Ja niin juhlallista, että sydäntä hytkyttää.» Omin valtoinsa pulpahteleva naurunhörähdys kuului tuon tuostakin Leenan maatessa lattialla tirkistämässä pienen talon ikkunasta sinne sisälle.
Laura näet oli järjestänyt niin, että oli katsottava määrätystä ikkunasta, ja siitä nähdäkseen piti katsojan paneutua pitkälleen lattialle. Lehtorin rouvalle, joka oli nuori ja tyttömäinen, oli se yhtä helppoa kuin Lauralle itselleen, mutta lehtorinkaan, joka oli jo vähän ikämies, ei auttanut muu kuin lattialle mahalleen!
»Todellakin», sanoi lehtori äänellä, joka ilmaisi, että vaivan maksoikin näkemänsä.
Pienestä ikkunasta tirkistäissä näkyi verhopeitteisestä oviaukosta vain vähäinen osa nukkelan sänkykamaria häämöittäen salaperäisessä valossa, joka sinne tunkeutui sen värikkäiden ikkunain läpi. Mutta saliin oli avara näköala. Katsojan vastaisella seinällä oli sohva. Siinä istui nukke omissa onnellisissa ajatuksissaan ja kasvoilla hymy, kirkas ja iloinen kuin peipon viserrys keväällä. Sohvan yläpuolella oli tauluna muuan Lauran äidin valokuva nuorena tyttösenä, sekin hymyilevä. Päätyseinässä olevista kahdesta ikkunasta, joiden välissä oli suuri kuvastin, paistoi päivä helakasti. Luonnossa oli kaunis syksyinen päivä, mutta tuon leikkimaailman pienessä talossa oli täysi kesän tunnelma.
»Kiitoksia», lausui lehtori noustuaan ja otti Lauran syliinsä. »Isä pyytäisi saada ehdottaa nukkelan nimeksi: Päivölä. Mutta mikä on nuken itsensä nimi?»
»Kirsti», vastasi Laura.
»Todellakin! Äidin kaima.» Lehtori suuteli tytärtään.
Laura makasi Päivölän edessä joka päivä. Väliin tuntimääriä liikahtamatta.
»Mitä sinä siellä näet?» kysyi kerran äiti uteliaana paneutuessaan hänen viereensä lattialle.