»Ei todellakaan», myönsi lehtori katsellessaan onnetonta Veli Erkkiä ja sen irtonaisia paloja. »Mutta ostetaan toinen nukke, sillähän vahinko on täysin korvattu.»
»Ja luuleeko lehtori, että se Lauralle kelpaisi?» sanoi Leena kuin ihmetellen, että lehtori sellaista puhuukaan.
»Samallainen nukke, minä tarkotan», selitti lehtori.
»Mutta, hyvä lehtori, jos se onkin samallainen, niin se ei kuitenkaan ole sama. Entinen on särkynyt, kuollut, saanut surmansa kauhealla tavalla! Laura itkee niin, että tulee sairaaksi, ja kun sattuu, niin kuolee, sen saatte nähdä, lehtori. — Voi minua vaivaista, syntistä.»
»Niin todellakin», sanoi lehtori miettivästi. Hän ei ollut tuota tullut ajatelleeksi, että Laura voi onnettomuuden panna pahakseen, että se voi koskea häneen hyvinkin kovasti. »Mikä tässä nyt neuvoksi keksittäisiin?»
»Ei mitään neuvoa, ei mitään keinoa. — Voi minua, minkä onnettomuuden sain aikaan.»
Lehtori lohdutti Leenaa, että Leena ei ollut yksin syyllinen onnettomuuteen, vaan oli hänelläkin suuri osa siihen. Hän oli leikkinyt Lauran kanssa nukeilla, kunnes Lauralle oli tullut aika lähteä lastentarhaan kesken leikin. Hänen huolekseen oli Laura jättänyt saattaa nuket Päivölään, mutta hän oli unohuttanut ne tuohon: Kirstin Runebergin puistoon odottamaan Veli Erkkiä, joka oli mennyt käymään yliopiston kirjastossa.
»Ja tuolla Kirsti vielä odottaa tietämättä kauheasta onnettomuudesta», voivotteli Leena. »Tuolla se hymyilee vain, niinkuin hymyilee Laurakin kotia tullessaan. Mutta sitten?» Ja Leena ratkesi niin haikeaan itkuun, ettei lehtori tiennyt mitä tehdä.
Tuli toki rouva kotia.
Hän säikähtyi ensin. Mutta sitten lohdutti Leenaa samoin kuin itseäänkin: