* * * * *
Syksyllä Veli Erkki kuoli. Kuoli tapaturmaisesti. Ollessaan retkeilyllä salissa se joutui Leenan jalkoihin ja musertui Leenan kengänkoron alla.
Leena säikähti niin, että lysähti istualleen. Hän ei itkenyt, vaan voivotteli. Lehtori, joka oli yksin kotona, tuli kamaristaan katsomaan. Hän luuli, että Leenalle oli sattunut joku taudinkohtaus, ja kysyi:
»Mikä Leenaa vaivaa?»
Leena osotti nukkea ja tukkaansa repien huudahti:
»Minä senkin hevonen!»
»Todellakin», lausui lehtori kumartuessaan katsomaan nukkea. »Todellakin surullista. Mutta minä pelästyin, että täällä oli kysymyksessä jotakin vakavampaa.»
»Kyllä tämä on tarpeeksi vakavaa», voivotteli yhä Leena kuin suurissa tuskissa.
»Ehkä nuken voi vielä korjata», lohdutteli lehtori ja kokoili palasia lattialta.
»Ei, ei, ei! Ei sitä mestaria tule, joka sen korjaisi, mikä kerran on ollut minun kompuran jalkani alla», vakuutti epätoivoinen Leena.