»Oletko, isä, kuullut siitä kauheasta tapaturmasta?»
»Mistä kauheasta tapaturmasta?» kysyi lehtori, luullen että Laura on jonkun kyökissä kävijän kuullut puhuvan jostakin aivan äsken tapahtuneesta onnettomuudesta.
Laura kertoi:
»Maaseudulle mennessään Veli Erkki on joutunut pillastuneen hevosen jalkoihin ja siinä rytäkässä kuollut.»
»Mistä sinä sen tiedät?» kysyi vähän harmistuneena lehtori, luullen että Leena oli asian Lauralle ilmoittanut, vaikka oli kielletty sitä tekemästä ja kehottamalla kehotettu olemaan aivan kuin hänellä ei olisi vähintäkään tietoa koko Veli Erkin onnettomuudesta.
Laura näytti Veli Erkin hattua ja hopeista vyötä ja muutamia posliinipaloja, jotka tunsi Veli Erkin poskikappaleiksi ja jotka hän oli löytänyt salista läheltä yliopiston kirjastoa.
Lehtori oli jähmetyksissään ja jännityksissään. Odotti vain milloin Laura itkuun räjähtää. Mutta Laura ei räjähtänyt. Aivan levollisena hän lähti kerrottuaan tuon kauhean tapauksen. Ja päivällistä syödessä Laura puheli iloisesti ja usein itsekseen hymyili, mikä hänelle oli tullut omituiseksi tavaksi.
»Meidän neidistä taitaa tulla sellainen tyttö, joka ei pojista välitä», sanoi lehtori vaimolleen ihmetellessään tälle sitä kummallista seikkaa, ettei Laura itkenyt lainkaan Veli Erkin onnettomuutta.
»Niin, en ymmärrä», sanoi rouva. »Päivölän Kirsti kuitenkin näkyy surevan», jatkoi rouva purskahtaen itse itkuun.
»Kirsti?» ihmetteli lehtori. »Sitäpä on soma nähdä.»