Hän meni tirkistelemään Päivölään.
Kirsti oli Päivölän salin sohvalla puoleksi makaavassa asennossa, niin että silmät olivat puolitiehen auki.
»Todellakin!»
Sen katse oli nyt hervakka ja kyyneleinen, niin kyyneleinen, ja suu itkunilmeinen. Hänen äänetönnä maatessaan siinä näytti kuin hän olisi ollut puoleksi tajuillaan, puoleksi tajutonna, niin synkän surun, niin mustan murheen vallassa, ettei voinut itkeä ääneen, ei edes valittaa.
Oli tuskallista katsoa.
Tuo syvän murheen kuva painui niin lehtorin mieleen, ettei se jäänyt silmistä mielenkiintoisimmassakaan työssä. Laura puuhaili iloisena itsekseen, lauleskeli ja kävi puhelemassa ja hymyilemässä, mutta sittenkin lehtori odotti malttamattomana uutta Veli Erkkiä, Kirstin vuoksi.
Pian saapuikin uusi Veli Erkki muutamana iltapäivänä. Lehtorin ja rouvan iloksi ja riemuksi Leenalle, joka kävi makaamassa melkein joka päivä Päivölän edessä hokien: minä vaivainen, syntinen.
Lehtori itse oli seremoniamestarina järjestämässä kuolleista nousseen
Veli Erkin kotiatuloa. Hän oli sepittänyt kirjeen, joka oli osotettu
Neiti Kirsti Päivölälle:
»Rakas Sisko.
Olen varma, että sinä olet itkenyt minua kuolleena. Lähellä kuolemaa olen ollutkin. Minulle sattui tapaturma, josta sitten sinulle kerron tarkemmin. Olen näin kauan maannut sairaalassa, jonne minut jo kuolleeksi luultuna oli kannettu. En ole ennemmin kyennyt kirjoittamaan. Mutta nyt olen terve ja saavun luoksesi pian. Sitten meidän taas on hauska. Odotan malttamattomana hetkeä, jolloin saan sinua syleillä, rakas sisko. Siis näkemiin.