Lehtori syöksyi rouvan kamariin, sytytti sähkövalon vaaleanvihertävään kattolyhtyyn ja paneutui Päivölän eteen maata. Sen salissa oli pimeää, ainoastaan kuvastimen kohdalla kuumotti sen verran, että näkyi sen hyllylaudalla Veli Erkki vainajan hattu ja hopeinen vyö. Mutta Päivölän makuuhuoneeseen paistoi kattolyhdyn valo värikkäiden ikkunain läpi omituisella valaistuksella. Sinne tirkistäessään lehtori näki Kirstin valkoisessa puvussa makaavan sängyssä.
Kuollut?
Niin kalpea kuin kuollut.
Ennen avonaisina niin kirkkaat, iloa hymyilevät ja sitten raollaan syvää tuskaa kyynelöivät silmät olivat nyt ummessa ja syvä rauha lepäsi pitkäripsisillä silmäluomilla, rauha otsalla ja valkoisilla ohimoilla. Mutta kaunishuulisen suun ympärillä oli vakava, surumielinen ilme.
Ooh, miten se oli hänen vaimonsa näköinen!
»Kuollut!»
Lehtori painoi päänsä lattiaan.
Siinä hän makasi Kirstin kuolinhuoneen edustalla, kirje ja Veli Erkki taskussa, ja — itki.
KOLMAS LUKU.
Lehtorin rouva oli karkottunut kamaristaan niin, että joululahjatyönsäkin muualla teki. Leena kun kävi siellä jokapäiväistä siivousta pitämässä, itki tuhersi. Lehtorilla oli kamarissa käyntiä harvoin, poikkeustapauksissa vain, ja astui huoneeseen huoaten niinkuin sieltä lähtikin.