Päivölä oli hautakumpu, lehtorin rouvan kamari hiljainen hautuumaan puisto. Syksyn kauniit päivät sinne paisteellaan lisäsivät kaihoa, pilviset varjollaan loivat toivottomuutta.
Mutta silloin tällöin kuului kalmistosta peiponpojan visertelyharjotuksia: Laura siellä lauleskeli.
»En minä ymmärrä», sanoi lehtori vaimolleen, kun he istuivat salissa ja Lauran laulu kuului taas sieltä synkästä kamarista. »Me luulimme hänen itkevän itsensä kuoliaaksi, mutta hän laulelee iloisesti. Meihin koski, hän kylmäksi jäi. Tuleeko hänestä tunteeton ihminen?»
»Lapset kai eivät kuolemaa ymmärrä. Pappilain tyttölasten hautajaiset ovat yhtä mieluisia ja hauskoja leikkejä heistä kuin heidän häänsä ja ristiäisensä», selitti rouva. »Mutta muuten ei tapaus liene mennyt aivan jälkeä jättämättä Lauraankaan», jatkoi hän ja kertoi, että kun Laura, ollessaan tänään hänen kanssaan kaupungilla, oli huomannut kauppapuodin ikkunassa pojanhatun, joka oli Veli Erkin hatun näköinen, oli pyytänyt sen saadakseen ja itkun voimalla koettanut pakottaa ostamaan.
»Vai niin? Todellakin? Olisi pitänyt ostaa se», sanoi lehtori pehmoisella säälin äänellä. »Pelkään, että hän piti sinua sydämettömänä.»
»Mitä hän sillä olisi tehnyt, pojan hatulla?»
»Sepä olisikin ollut hauska nähdä, mitä hän sillä olisi tehnyt. Hänen kiihkeän halunsa takana täytyi olla jotakin muuta kuin äkillinen, haihtuva päähänpisto.»
Lehtorin rouva naurahti.
Lehtori punastui ohimoilta. Rouvan nauru ei hänen mielestään ollut paikallaan, sillä olihan tässä intresantti psykologinen kysymys, jonka perille oli hauska päästä. Lehtori tapaili muotoa huomautukselleen, mutta jokaisessa sanassa tuntui hänestä olevan loukkaava kärki, ja hän pelkäsi äänensäkin sävyä. Sanoakseen mieltä pahoittamatta tuon yksinkertaisen lauseen, ettei tässä ollut mitään naurettavaa, ei hänellä ollut muuta keinoa kuin sanoa se vieraalla kielellä:
»Ma chère, il n'y a pas tant à rire.»