Rouva selitti naurunsa syyn: hänen oli yhtäkkiä muistunut mieleen lapsuutensa ajoilta muuan tapaus, kun hän oli pojaksi pukeutunut. Ja sen johdosta hän oli nyt ajatellut Lauraa, Veli Erkin hattu päässä.
»Sinäpä sen sanoit», lausui lehtori ilahtuneena ja mielen pohjalla katumus, että oli antanut itsensä ajatella vaimostaan loukkaavaa. Ja hymyillen hän jatkoi: »Olen ollut huomaavinani, että tytöt mielellään leikkivät poikaa. Arvelin jotakin tuon tapaista minäkin, että Laura tahtoo näytellä Veli Erkkiä. Kysymys on silloin, miten käy Kirstin. Eikö hän virkoa kuolleista? Minä olen niin utelias näkemään, että menen Lauran kanssa ostamaan tuon hatun. Tahi: ei! Sinä tietysti menet, etten minä sinun kustannuksellasi joudu parempaan valoon.»
»Mutta hatun saatuaan Laura alkaa pyytää muitakin Veli Erkin tamineita», huomautti rouva.
»Ne hankitaan tietysti.»
»Sitten olisi parasta yksintein teettää koko puku Veli Erkin puvun malliin», sanoi rouva, jota alkoi huvittaa ja haluttaa nähdä Laura Veli Erkkinä.
»Se on tosi. Silloin hänen kyyneleensä tulee runsaasti palkituiksi», myönsi lehtori.
Kumpikin oli niin huvitettu näkemään, mitä tuleman piti, että vaikka joulu oli jo lähellä, eivät malttaneet jättää pukua joululahjaksi. Ja lisäksi ostettiin vielä suuri leikkihevonen kärryineen, joihin Laura mahtui istumaan, kun Lauran mieluisimpia leikkejä oli ollut Kirstin ja Veli Erkin ajeluttamassa käyttäminen pienellä leikkihevosella.
Merkillistä!
Laura riemastui näistä tavaroista, mutta ei hän Veli Erkiksi pukeutunut, ei yrittänytkään. Ei sittenkään, vaikka tehtiin siihen suuntaan viittauksia ja lopuksi suorin sanoin kehotettiinkin. Hän säilytti puvun niineen kuin se oli laatikossa, jossa se oli tuotu, ja hevonen sai seistä jouten sievine kärryineen. Hän niitä katseli, vaan ei koskenut. Katseli hymyillen.
»Hän hymyilee kaikelle», sanoi lehtori. »Kaikelle ja aina, istuipa tai kulki tahi nukkui. Hän pulppuaa hymyä kuin pieni, mutta ehtymätön lähde vettä.»