Sitä pulppusi niin runsaasti, että Lauran aivan kuin helpotuksekseen täytyi tuon tuostakin käydä vuodattamassa hymyä isälle ja äidille. Kesken kaiken, aivan sanaa puhumatta hän juoksi heidän luo, katsoi silmiin aivan kuin jotakin kysyäkseen tahi sanoakseen, mutta sanojen sijaan tuli vain hymy, joka heti ilmaisi, ettei ollutkaan mitään sanottavaa.
Lauran äitiä tuo alkoi vähitellen vaivata, niin että kerran, kun Laura oli juossut hymyilemässä isälle ja sitten jonkun hetken kuluttua syöksyi hänen luokseen hymyilemään, juostakseen sitten taas takaisin puuhiinsa, äiti kysyi:
»Mitä sinä, kultaseni, tarkotat?»
Laura jäi ääneti aivan kuin miettimään, mitä hän tarkottaa.
»Mitä sinä hymyilet?» uudisti äiti kysymyksensä.
Laura hymyillen katsoi vuoroin isää, vuoroin äitiä, ja viipyi hetkisen aikaa, ennenkuin hän sai valituksi monista vastauksistaan:
»Kirkkaita päiviä.»
Vanhemmat ihastuneina ja hämmästyneinä katselivat toisiaan. Sitten isä otti tytärtään vyötäisistä, kohotti hänet monta kertaa korkealle ilmaan, puristi syliinsä ja suuteli:
»Isän ja äidin kirkas päivä.»
Tämä kirkas päivä peittyi pilveen iloisena jouluaattona.