Koko päivän Laura oli viserrellyt ahkeraan kuin peipponen ja ollut kirkkaampi päivänsäde kuin koskaan ennen. Eikä illalla sytytetty joulukuusi kymmenine kynttilöineen ja kimaltelevine kulta- ja hopeakoristuksineen ollut niin säteilevä kuin Laura, joka istui salin sohvalle odottamaan lahjoja.
Niitä tuli toinen lahja toisensa perästä ja toinen toistaan kauniimpi.
Mutta Laura odotti vieläkin istuen sohvalla ja hymysuin tähystäen etehisen ovelle.
»Joulupukki on jo konttinsa tyhjentänyt», sanoi isä.
Laura aivan kuin säikähti, muuttui äkkiä vakavaksi, mutta luullen isän laskevan leikkiä hän alkoi uudelleen hymyillä ja tähysteli etehisen ovelle.
»Ei tule enää mitään», vakuutti äiti ja saadakseen varmasti vakuutetuksi
Lauran, meni hänen kanssaan katsomaan etehiseen.
»Katso nyt, ei ole mitään.»
»Kyllä täällä onkin jo kylliksi», sanoi isä. »Joulupukin konttiin ei olisi mahtunut enää silmineulaakaan.»
Laura oli tyytymättömän näköinen. Surullisen näköinen. Äänetön ja hämillään. Hän ei näyttänyt välittävän vähääkään saaduista lahjoista.
Lehtori kuiskasi vaimolleen: