»Vai niin, vai sähkösanoman oikein», tuumi lääkäri. »No veli tulee tietysti lentokoneella.»
»Uskooko lääkärisetäkin, että veli tulee tänään?» uteli Laura.
»Sydämestäni toivoisin, pikku ystäväni», vastasi lääkärisetä ja hyvästeli Lauran.
Mennessään hän selitti vanhemmille, että Laura on liian yksinäinen. Yksinäisyys lapselle ei ole terveellistä, hänen henkinen ja ruumiillinen kehityksensä siitä kärsii haittaa. Pitäisi olla Lauralle toveri, veli tahi sisar, tahi vielä parempi jos olisi molemmat ja yhä parempi jos olisi molempia.
Vanhemmista jäi kumpikin äänetönnä ja allapäin syviin mietteisiin, niinkuin jää huokailemaan köyhä perheenäiti, jolle lääkäri on selittänyt, että hänen kivulloinen lapsensa potee yleistä heikkoutta, jonka vuoksi tulee antaa runsaasti hyvää, ravitsevaa ruokaa ja reseptissä määrätyitä lääkkeitä.
Heitä ei lohduttanut heidän kirkas päivänsäkään, joka taas loisti. He vastasivat Lauran hymyyn tosin hymyllä, mutta se oli puoleksi tehtyä, toiseksi suruhymyä. Tiesiväthän he, että Laurankin päivänkirkas hymy sammuu taas, kun hän näkee toivonsa ja uskonsa pettäneen, kun veli ei tulekaan.
Lauran toivo ja usko ei nyt pettänyt: odotettu veli tuli. Ja tänään, ihan.
VIIDES LUKU.
Lehtori ja rouva olivat iltapäivällä vieraissa. Laura Leenan kanssa kotona. Kumpikin oli iloinen, semminkin Leena. Vaikka Leenan jalat olivat kuin kaksi lahonnutta pökkelöä, joita väliin piti kaksin käsin siirrellä ja nostella, niin olisi hän ollut valmis Lauran kanssa vaikka tanssimaan, jos tämä olisi saanut sellaisen päähänpiston. Mutta Lauralla ei ollut aikaa tällaiseen huvitteluun nyt, hän järjesteli tavaroitaan, joita oli saanut, ja kulki huoneesta huoneeseen laulellen ja somistellen ja kysyen Leenan mieltä.
»Leena on hyvä ja tulee taas katsomaan tätä.»